maanantaina, joulukuuta 25, 2006

bogie-leffa

William Wylerin The Desperate Hours (Kauhun Hetkiä) alkaa tavallisena trillerinä.

Juoni käynnistyy todella, kun keskiluokkaisen Hilliardin perheenäidin (Martha Scott) etuovelle ilmestyy Humphrey Bogart, joka on toinen elokuvan kahdesta todellisesta paskiaisesta. Jos elokuva tehtäisiin nyt, lisättäisiin joka toiseen hänen repliikkiinsä "fucking". Niinpä hän ei tällä kertaa sano perheenäidille ase kädessään:

"You scream and the kid'll come home and find you in a fucking pool of blood."

Jossain vaiheessa elokuvaa isäni huomauttaa:

"Amerikkalaiset ne on aina osanna tehhä mualiman rumimmat aatot",
tarkoittaen elokuvassa nähtäviä autoja.

Veitsi kurkulla -asetelman logiikka on, että poliisinkaan apuun ei voi luottaa.
Perhe on yksin. Elokuva on kiintoissa mielessä moderni;
kun Cindy Hilliardin poikaystävä Chuck saa kuulla poliisilta roistojen mahdollisesti majailevan perheen luona, ei hän silti suostu paljastamaan missä nämä asuvat; lopussa isä haraa poliisien yleistä mielipidettä vastaan - koko perhe on saatava ulos talosta ennen kuin paljastetaan rosvoille talon olevan piiritetyn.

Kun viimeinenkin pahis sitten makaa maassa ja perhe on pelastunut, tyttären poikaystävä Chuck kutsutaan sisälle taloon - eli perheeseen - ja ovi suljetaan.

Väkijoukko, muu yhteiskunta, jää ulkopuolelle.

Perheen poika on tätä ennen huomannut nurmikolla polkupyöränsä, jonka on jättänyt siihen, ja joka on houkutellut rosvot sisälle. Hän ymmärtää tätä käytetyn hyväksi.

"Hyvin tehty. Ja hyvät näättelijät."

keskiviikkona, joulukuuta 20, 2006

Runoista: aina, tai sanotaan lähes aina, tai sanotaan joskus
kun olen saanut tehdyksi jotakin hyvää, tai sanotaan
sellaista jonka tiedän hyväksi, tai sanotaan sellaista
joka tuntuu hyvältä, tai sanotaan että se on kuin nakutettu ja se soi,
niin tulee sellainen olo kuin olisin suorittanut huijauksen.
Sama jos katsoo jotain taulua joka on hyvä ja sen ymmärtää.
Jotakin minkä on asettanut oikeaan asentoon kuin jonkun paperilehmän sorkat,
niin että se aukenee kuin ja matematiikka. Että olen löytänyt jonkun sävelen,
että tämä on ainoa oikea tapa sanoa, tai...

Tämänhän pitäisi olla suuren löytämisen hetki.
On löytänyt ja esittänyt sen minkä on halunnut sanoa,
löytänyt sille sanat. Sanan.
Sen voi avata monella tavalla ja se soi.

En oikein tiedä mitä tästä pitäisi ajatella.

Että minä muka olisin tehnyt sen, 'minä', vaikka se on ikään
kuin paljastettu, se on asetettu asentoon, kirjaimet kantturat
ovat kuin laudalle asetetut tulitikut, eivätkä 'minä'.

maanantaina, joulukuuta 18, 2006

Papilta saatu paperinpala

Yhdellä puolella hääohjelmamme.

Toisella hautajaispuhe.

Kolmannella vainajan nimi.

Neljäs puoli on tyhjä.

perjantaina, joulukuuta 08, 2006

Kirja

En saa siitä otetta.
Olen suomentanut sen.

Se on olemassa, tuossa se on pöydällä, mutta teksti, se pakenee kuin lanka silmää, rasvattu painija. Kerran se oli, ja olimme yhtä; teksti ja minä tutustuimme,
puhuimme, löysimme toisemme ja päädyimme muotoon.

Nyt hädin tuskin tunnemme. Mene sinä teksti miten haluat, ei ole tarpeen tuntea enää, sinä menet ja puhut kuin näyttelijä; olen opettanut sinut parhaani mukaan.

tiistaina, joulukuuta 05, 2006

kommentti Kiasmaan

Tuohon Hetkien kommenttiin tuolla alhaalla vastatakseni:

Ehkä se on niin että museota on tottunut pitämään kirkkona.

Täällä se on sillä tavalla, että kun käy näyttelyn avajaisissa se on kuin kirkossa kävisi. Ensin puhuu pappi (museonjohtaja): on tärkeää että on taiteilijoita jotka ovat tässä maailmassamme kauneuden ja hyvyyden puolestapuhujia. Kun pappi lopettaa tulee toinen ja sanoo että täällä me periferiassa olemme, mutta ylpeitä olemme, että täällä periferiassa olemme. Me paikalle vaivautuneet seurakuntalaiset kuuntelemme. Sitten kävellään.

Kokemukseni Kiasmasta, joka saattaa tietysti johtua vaikka kahvinpuutteesta ja siitä ettei kyseessä ollut avajaiset, oli erilainen. Tiskillä ei hymyilty. Narikassa joku vitsaili, mutta naseva vastaus jäi uupumaan; ristisana jäi auki. Sisällä alkoi tuulemaan. Sitten oli tilaa ja tiloja. Paljon. Vastaan käveli ihmisiä. Portaita noustiin. Tilaa, tilaa. Nykytaidetta. Otsalle ilmestyi ryppy, joka alkoi hiljaa häiriköidä vastaantulijoita.

Olisi pitänyt ottaa opas.


Toisaalta, tietysti on niinkin kuin Lea Laven laulussaan ilmaisi:

no niin
tai näin
se olkoon niin tai näin
tai niin tai näin tai
niin niin niin

tiistaina, marraskuuta 28, 2006

Vastaus

A) Tämä on tärkeää: ysitieltä käännytte Muuramen Shelliltä Säynätsaloon - mistä tällaiset nimet tulevat? - päin, ensimmäiseen liikenneympyrään asti, niin siinä Kinkovuoren juurelle on upotettu veteen proomuja.

B) Ei, ei, sittenkin niin, että Kinkovuoressa - Kinkovuori, herrajumala - on asuttu vasta neljä vuotta ja ne ovat kaupungin tontteja.

C) Rauhoitu. Ne ovat useasti kaupungin tontteja.

D) Oikeasti siellä olisi pitänyt tehdä ne kallioperän räjäytykset kerralla ja semmoinen keskieurooppalainen meininki, nehän mutkittelee siellä ne tiet pikkukylien läpi, ylös ja alas.

E) Totta kai; mutta kun katsoo sinne yhteen suuntaan, se on Kotiranta, niin ensinnäkin koivut erottaa jos on marraskuu, tai jos ne ovat pudottaneet lehtensä, niin ne erottaa väristä.

F) Tarkoitan tietysti että punaruskeasta väristä.

G) Kyllä kyllä; mutta keväällä se on hiukan eri väri.

H) Ollaanko siellä vuokralla.

I) Johtuuko se valosta.

K) Kerran kun katsoin niin näkyi sieltä savua ja sireenit soi, se oli joko tulipalo tai savupiipusta tai jollakin oli nuotio. Vaikea sanoa.

Valitse oikea vastaus. Oikein vastanneille palkinto!

Ps. Älä huoli vaikka kysymys on jätetty tarkoituksella avoimeksi.

perjantaina, marraskuuta 24, 2006

nyhrää

järjetöntä jatkaa
tätä pientä matkaa
edestaas aina vaan

saanko taas uudestaan

perjantaina, marraskuuta 17, 2006

Katsoessaan tien varteen kerättyä kantopinoa yrittäjä ei katsonut maalatakseen
kuvaa vaan laskeakseen siitä maksettavan hinnan. Katsoi työntekijä. Kummallekaan ei tästä kertynyt palkkaa. Olivatko he siinä kaksin nyt, yrittäjä, halkaistu lanttu, työntekijä, siivu, yhdessä, erikseen aukon laidalla, halkaisseet itsensä, katsomisen, laskemistyön, työn käyttöön. Ne ovat näitä nyt, puvuissaan nyt, moi moita nyt, hei heitä nyt kunnes viikonlo

Ja kun se kääntyy se toinen katsomasta pinoa, puhuu työntekijälleen, niin se maustelee puhettaan huumorilla, se on sen työminä, ihan hyvä minä se on, työntekijä ajattelee, se rasvaa saranat, öljyää, tämä helpompi minäpainos, kanelitanko, suola.

Perhettä ei pitänyt työntekijälle alun perin näyttää, mutta aamulla soitettaessa sen kuuli hengittävän taustalla lasten äänistä. Eikä veloista, lainoista, rahasta, siitä kertoivat vain tauot kun neuvoteltiin palkka, kun mietti mihin tuon sijoittaisi tässä firmassa ja olisiko siitä jo muuhunkin.

Niin pysyvät nämä, yrittäjä, työntekijä, raha ja perhe,
ja suurin näistä on perhe.

torstaina, marraskuuta 16, 2006

Cuenta Cuentos

Hyvää Maailman Keuhkoahtaumatautipäivää!

Ei vaineskaan, se oli eilen. Keksin toivotella tuota eilen puolisolleni hänen tullessaan kotiin.

Toivon pelkästään hyvää niille, jotka ovat sairastuneet
tähän kuuleman mukaan kauheaan tautiin.

Kunnianarvoisa Kemppinen hieman valitteli tänään blogissaan teknologiasta, joka vie aikaa ihmisten yhdessäololta ja kommunikaatiolta.

Toissa päivänä oli Cuenta Cuentos -tarinankerrontailta baari Vakiopaineessa. Tuukka Rönkkö, josta on tullut oikea valokuvaaja, piti samalla näyttelynsä avajaiset ja
aloitti illan kertomalla diakuvin matkoistaan hauskasti. Sitten luettiin.

Paljon oli lukijoita ja paljon oli juttuja. Juha Mäkinen tuskin pahastuu jos kerron, että hän oli ollut ahkerana. Oli suomentanut - ihan itse kuulkaas - Nick Caven pitämän luennon. Hesarille ei ollut kelvannut, joten meni ja luki sen ääneen. Illan päätti nuori nainen, joka tarjosi kasvispainotteisesta kirjastaan meille illallisen.
"Aloitamme alkupalalla, jonka olen valinnut. Siihen tulee..."

Minusta idea oli hauska ja absurdi, toiset epäilivät vegaanipropagandaksi.

Sitten oli tietysti se iso, lihaksikas ja hyvin pukeutunut nuori mies, joka kertoi mummonsa elämästä.

Erinomaista toimintaa.

Baarin ohi käveli sisään katsomatta kaupunginjohtaja Markku Andersson pienessä
miesseurassa. Olisi kannattanut.

perjantaina, marraskuuta 10, 2006

mene ja tiedä

Toissa päivänä Keskisuomalaisen jutussa haastateltiin miestä, joka oli ampunut karhun. Vieressä oli komea kuva: vihdoinkin kavereita. Menee seinälle varmasti. Karhun oli pesästään herättänyt ilmeisesti miehen oman koiran haukunta. Sitten oli jo tultu päin. Mies kommentoi tilanteen olleen "enemmän kuin hengenvaarallinen".

Mutta mikä tilanteessa oli "enemmän kuin hengenvaarallista"?

Tässä puhutaan nyt metsästäjistä. "Enemmän kuin hengenvaarallinen" ei voi tarkoittaa muuta kuin miehuuden häpäisemistä.

Karhun enemmän kuin hengenvaarallisena tarkoituksena oli siis suorittaa ns. väkisinmakaaminen.

Mutta mistä mies tiesi ennen ampumista, ettei karhu ollut naaras?

Vai tiesikö mies karhun olevan naaras?

Mene ja tiedä.

keskiviikkona, marraskuuta 08, 2006

Mielipide

Kiasma voi olla kolkko paikka, taide liikkuu Mannerheimintiellä, jos viet museoon ukin - kuten itsesi - joka ei tiedä mikä on näyttelyä ja mikä ei, tuntuvat muut katselijat näyttelyyn kuuluvilta, sellaista tänne kaipaisikin, maalauksen keskelle sijoitettu ironinen neliökin alkaa jo tympiä. Taiteilijoiden taulut ovat toisistaan ja toisilleen niin yksilöllisiä, että niiden väliin jää heilumaan, sano yhteisö.

torstaina, marraskuuta 02, 2006

Rick James

Funklegenda Rick Jamesin laulujen sanoituksista tulisi suorittaa jonkinlainen esitys. Voi kyllä olla, että asiassa kävisi niin että aikaiseksi saisi vain oman hirveän innostuksen eikä paperille mitään mieltä.

Jonkinlaisen irvistyksen ne kyllä ansaitsisivat. Mutta minkä vuoksi siitä jumalattomasta määrästä musiikkia mitä on kuunnellut on niin vaikea kirjoittaa mitään järkevää? Sama pätee pop-kulttuuriin. Niin kuin nyt Rick James. Se ei tule sieltä itsestä. Tai sitten se ei tietenkään ole muka tarpeeksi vakavaa, serious. Auttaisi tietysti asiaa, jos tajuaisi musiikista muutakin kuin sen kuulostaako se musta hyvältä vai ei. Voihan se olla siunauskin.

Otetaanpa kylpyyn Rick Jamesin levyltä Street Songs (1980) kappale "Give It To Me Baby". Tämän jytädisko-funkrutkaisun Rick aloittaa tilittämällä sieluntuntojaan saavuttuaan illanviettonsa jälkeen kotiinsa oman kullan viereen, ja kuinkas sitten kävikään:


When I came home last night
You wouldn't make love to me
You went fast asleep
You wouldn't even talk to me

You say I'm so crazy
Coming home intoxicated
I say just want to love you, I just wanna love you, baby
Guess that's why I'm so elated, come on, girl


Omat toivomukset suhteen toiselle osapuolelle punotaan kertosäkeessä eleganttiin sanalliseen muotoon:

Give it to me, baby (Give it to me, baby)
Give it to me, baby (Give it to me, baby)
I betcha I'll make you holler you've had enough
Give it to me, baby (Give it to me, baby)
Just give it to me, baby
Give it to me, baby (Give it to me, baby)
I betcha I'll make you holler you've had enough

Seuraavassa kertosäkeessä ollaan yhä samoilla jäljillä:

Give it to me
Give me that stuff, that funk, that sweet, that funky stuff {Say what}
Give it to me
Give me that stuff, that funk, that sweet, that funky stuff {Say what}

Give it to me, give it to me
Give it to me, give it to me
Give me your stuff, that funk, that sweet, that funky stuff (Yo-ho, ow)

Give it to me, baby


James kutoo lopuksi yhteen kappaleen sanoman herkiksi loppulauseiksi:


Give it to me what you say
Give it to me what you say
{Give it to me} What you say
{Give it to me}, what you say [Hey, girl]
Give it to me what you say
Give it to me what you say
{Give it to me, give it to me} [Hey, girl]

Give it to me what you say
Give it to me what you say
Give it to me, give it to me
Give it to me what you say
Give it to me right away
Give it to me, give it to me

Give it to me what you say


Ps. Mikäli on tuhlailevalla tuulella, voi aikaansa viettää YouTubessa vaikkapa Son Housen bluesin, Wilson Pickettin soulin ja Rick Jamesin seurassa.

keskiviikkona, lokakuuta 25, 2006

SRP (Swedish Rice Production)

JASMINE RIS 2 kg
BRUTET
CHANG RIS

VALMISTUS
Huhtele risi kylmälla vedellä.
Kada risit kattilaan. 1 kuppi risiä 1 1/2 kuppia vettä. Lisää ruoka öljy, ja svola maunmukaan. Anna risien kiehua että melkein kaikki. Vesi on pois. Pienennä lampö hyvin alhaiseksi, ja anna risien hautaa tivin kannen alla C:a 20 min.

maanantaina, lokakuuta 23, 2006

Lokakuun loppu ennen lumen tuloa on kyllä yksi 1) _________ 2) _________
Siinä mustassa on jotain 3) ___________ 4) ___________
Kun lumi sattuu sitten tulemaan, muistuttaa sekin 5) __________ 6)_________
Se peittää heijastaen kaiken ulos, siinä itsessään ei ole mitään.
Mitä siitä pitäisi ajatella? Hakattu ja vanha maa ei ikään
kuin kelpaa sille, se haluaa pyyhkiä sen pois; minäkin olen tätä parempi.
Sitten kun se määrää koko ympäristöstä, alkaa sen luonteenpiirteitä
jo erottamaan.

Vielä ei olla 7) ____________

Sijoita oikeat vastaukset alle. Vastaa selvällä käsialalla!

1)

2)

3)

4)

5)

6)

7)

keskiviikkona, lokakuuta 11, 2006

älypäät jauhavat blogeissa maailmaan
syötäviä jyviä

kirjailijat iltapäivän mielipideristisanastoissa, naiseus,
pukeutuminen, tee valinta, miltä susta nyt tuntuu, mitä olet
huomannut, mitä on jäänyt vielä kirjaamatta apetta

koko paletti siinä seurakunta koolla rajatuissa kuvissaan
joihin mahtuu koko oma ilme meille kerrottu jos tämä on tarinoiden aikakausi niin
ne kerrotaan meille

ja tämänhän jo kaikki ties

elämä nyt on täällä hiukan toisenlaista maalaissielu
korjaan -minä ponnistelee saadakseen rappukäytävissä hymyjä kiinni
rutistellakseen niitä ennen auringonnousua vaikka
täällä nautinto voi tulla siitä ettei siihen ole tarvetta
että tällaista pientä ymmärrystä toivoisin sinultakin

mainitut tuloerot alkavat pikku hiljaa kävellä kadulla vastaan ja ne hyväksyy kuin kukat joita ei osaa kitkeäkään
totta ne tuntuvat puhuvan havainto sinulla taas on uusi takki

.............................


ihmiset kerääntyvät murhatun toimittajan haudalle
suhteen vastapuoli pitää tapahtunutta venäjänä
se on hänen keinonsa elää sen kanssa pyyhkiä taulu minkäs teet
toista puolta hän koskettaa koska on rohkea moraalinen henkilö
sellainen kuin ihmisen kuuluisi olla

ja putin pitää sivulauseessa vainajaa häpäisevän hautajaispuheen
jossa korottaa itsensä suorittamansa sananvapauden tukehdustyön ansioista

esille hiottava teko on liittyä amnestyyn

tiistaina, lokakuuta 10, 2006

syyskuva

tunturilla liikkuva
valo ja varjo

tippuva ja käteen käyvä

toivo

perjantaina, lokakuuta 06, 2006

itsesäälisi asettelee jo
jalkoihisi saappaita

isiesi suvulta saatuja

näet itsesi liikkeessä
Suomen korpitie seitsemiin
hiljaa lahoavien
talojen tapeteille

tämä on yksi eteisistä
joita syvemmälle
isäänsä ei voi nähdä

tämä on eteinen
jota syvemmälle
ei saa käydä

halusi tai ei
täältä on poistuttava

mukanaan huonekalu tai vaate

sunnuntaina, syyskuuta 24, 2006

lud

lähdet ukonsieneen
toivoen saalista

kuusen karikkeet
ja niille kasvavat sienet

merkki pysyvästä

ja ehkä sinua

tiedättekö
kuusiin ei ole vielä koskettu
mutta vanha hirmu on
harventanut koivumetsäänsä

pulkkosieni on vallannut siellä alaa

tiedättekö
kun minusta tulee
uusi vanha hirmu
järki ja valta
kaataa tuon kuusikon

torstaina, syyskuuta 21, 2006

Valokuvat

Kai tämä on parasta kirjoittaa ylös ennen kuin tämän unohtaa. Eli siis: päiväkirja. Katsellessa isän ja äidin valokuva-albumeja tavoitti niistä jonkinlaisen yllätyksettömän, tai sanoisiko puuronomaisen elämänkaaren. Suomen kansan harmaa vaellus maan kamaralla. Häät, hautajaiset, ystävien ja sukulaisten vierailut, juoksukilpailut joiden jälkeen Lasse Viren liikkuu kuin heeros vierellään ihailevien lasten ja nuorten rivistö, lasten syntymäpäivät, lasten leikit, talon remontointi, kastetilaisuudet, koiranäyttely, suomenajokoirien astuttaminen, hirviporukka nylkee kaadettua hirveä hymyillen kuin lapset, isä puku päällä uudessa työssään kirjastoauton ratissa, isä halkopinon vieressä, jonka suoruus on harvoja merkkejä jonkinlaisesta näkyvästä kunnianhimosta.

Eikä voi väittää etteikö tarpeita olisi, etteivätkö vanhemmat arvottaisi omaa elämää saavusten kautta kun kuuntelee äidin kertomaa tarinaa Bökarsin kartanosta, missä oli nuorena kesän keittiössä töissä ja Armi Ratian kirjeestä, jossa tämä pyytää häntä vakituisesti palvelukseensa.
”Olis piässy tämäkii mökinakka herraskaiseen talloon. En tiijä mikä sitten veti...tänne korpimaille.”

Mistään katkeruudesta ei voi puhua. Mahdollisuuksista. Miten elämä olisi voinut mennä toisin.

keskiviikkona, syyskuuta 06, 2006

tyhjä paperi

ruutupaperin kulmat taittuvat

paperi katoaa
suoksi vailla katsojaa

mahdollinen jumala

minun alku ja loppu

sunnuntaina, elokuuta 27, 2006

Kartta

Mäki-Matin puistoon on haudattu surmattuja juutalaisia. Beckett on nähty kolkkaavan Kalle Rutasen polun ja Rautpohjankadun risteyksessä, ja kenties myös läheisessä puutalossa, jossa hän harjoitti kirjeenvaihtoa Pinterin kanssa ruskeaa ja lakattua pulpettia vasten. Usein oli marraskuu ja märkää. Kirjan kannet aukenivat, hiki haisi. Kaupunginkirjaston lähistön asfalttinurkkauksissa liikuskeli aikoinaan Saarikoski, ei onneksi enää. Se johtui liiasta kahvinjuonnista ja nuoruudesta. All that. Keski-Maan sankarit käpystelivät Pohjois-Savon loivissa mäissä ja asfalttiteiden yli ja Viisikon jäsenten naamoihin kiinnittyi itsepintaisesti Ankkalinnan asukkaiden mustia palloneniä.

Ja jonkun suusta kuulin joskus tyypistä, joka käveli joskus jossakin tietyssä kaupungissa jonkun tietyn reitin ja sijoitti jonkun numerosarjan joihinkin paikkoihin sen varrelle. Numerot ilmestyivät muistista.

Siinä kaikki

keskiviikkona, elokuuta 23, 2006

Mä haukuin luterilaisen kirkon

Heipä vaan. Mä oon Hesarissa töissä. Mä olin kaks viikkoo Libanonissa. Se oli rankkaa. Mä katoin sotaa silmistä silmiin. Sit mä tulin kotiin ja kattelin vähän lehtiä. Niissä suomalaiset luterilaiset kristityt manku, että rauha pitäs tulla Libanoniin.

Mä huomasin että maailma tartti mua. Mä oon kriittinen tapaus. Mä oon lukenu paljon toisen maailmansodan juttuja. Ne on rankkoja. Niistä oppii elämää. Suomi on pieni maa, ei täällä mitään tapahdu, siks täällä mangutaan. Mua ei paljo huvita hymyillä kadulla tyypeille kun ne tulee vastaan. Mä mietin että toikin ois voinu olla keskitysleirillä joku hirmunatsi joka hakkaa mua pampulla munille. On rankkaa funtsii näitä. Toisaalta se on aika jännää, miettii mitä kaikkee on tapahtunu. Se kertoo niinku ihmisyydestä. Kun mä nään jonkun tosi söpön mummon tai vaarin niin mä mietin sille ruoskan ja nahkapuvun päälle. Kyllä niilläkin on seksuaalisuus. Mä oon aika syvällinen.

Mä kirjotan Hesariin, ootteks te lukenu. Siellä mä oon tosi kriittinen. Viime viikolla mä haukuin pari tyyppii ja instituutioo siellä. Mä kutuin tätä poppipappii Mikko Salmea "käveleväks pilttiateriaks" (!). Aika rankkaa, vai mitä? Sit mä muutenkin vähän ravistelin yleismaallisesti tuota luterilaista kirkkoo, onhan musta "pohjoismainen evankelisluterilaisuus maailman ylivoimaisesti laimein ja ikävystyttävin uskonto" (!). Mä olin katketa kun mä näpyttelin ton mun ruutuun; siis ei pelkästään "laimein", vaan myös "ikävystyttävin". Sit mä haukuin Mikko Kuustosen nimeltä. "Häntä kuunneltuaan mies kuin mies on menettänyt testosteroninsa" (!). Se sopi niinku teemaan. Mä oon kirkkokriittinen tyyppi.

No ei mulla nyt muuta. Parin viikon päästä taas tavataan. Mä saatan taas haukkuu maalaisia tai jotain muuta urpoporukkaa. Maailma tarttii meikäläisii sisälukutaitosii sällei, joillon munat kohillaan ja paljo spermaa.

maanantaina, elokuuta 07, 2006

Mikä se on?

Siitä mikä meni nyt ohi äänekkäästi ja nopeasti kuuli mistä oli luovuttu, mitä saatu ja vaihdettu tilalle. Siinä talk to the hand, siinä oli kehitys. Siinä oli nopeus, siinä oli elintaso, rasvaiset vatsat, öljy. Sillä kulki työ, sillä kulki raha, sillä kulki leipä, sillä kulkivat sukulaissuhteet, sillä oli päätön kyy ja jäniksen korvat vailla ruumista. Minimoidut riskit ja pakolliset menoerät.

(Lisätty 27.5.2007) Tie.

keskiviikkona, elokuuta 02, 2006

Kehä

Hiljaisuus pysähtyy

lintujen liikkeeseen ja on selvää ettei

ympäristö pysy
sijoillaan



Hiljaisuus on osa

l
i
i
k
e
t
t
ä


peipot pääskyt ottavat uusia paikkoja

surraavien hömötinttien kurina kevätaurinkoa ja lunta

koivun siemen putoaaAAAAAA

Hiirihaukka syöksyy harmaasta ja sinisestä

vihreään ja valkoiseen

lapseni kanssa näimme sen eilen
pellolla

Hän peittelee minut multaan.

Olenko nyt ja voiko sitä muistella

jo eilen

maanantaina, heinäkuuta 17, 2006

Neuvostosotilaiden hauta

"Pihlajaveden ja Haapamäen puolivälissä sijaitsevalle metsähautausmaalle on haudattu 11 neuvostosotilasta. Näiden muistoksi on pystytetty betoninen muistomerkki, jossa on metallinen viisisakarainen tähti.
Valvontakomission toimittamassa muistomerkissä on vain venäjänkielinen teksti, jonka suomenkielinen käännös on "Tässä on haudattuna yksitoista (11) neuvostoliittolaista sotilashenkilöä."
Linkki

Mikähän on näiden sotilaiden tarina?

Iisalmesta

Tämä on ollut lapsuuteni ja nuoruuteni kaupunki, vaikken ole täällä koskaan asunutkaan. Tämä on ollut kaupunki; Iisalmi, paikka joka ei enää tunnu kaupungilta muttei oikein kylältäkään, jollaisessa vietin parikymmentä ensimmäistä ikävuottani. Se on jotain siltä väliltä. Iisalmi on pienempi kaupunki kuin Jyväskylä jossa asun ja joka on pieni kaupunki sekin - mutta ei niin pieni kuin Iisalmi. Kun parkkeeraa auton kaupungintorille ja kävelee sisään Kojootti -baariin Savonkadun ja Pohjolankadun risteyksessä, saattavat tuntemattomat sisäänkäynnin vieressä istuvat ihmiset morjestaa, ja sisemmällä vastaantulevat yhtä lailla tuntemattomat ihmiset ehkä nyökkäävät ja katsovat harmittomasti ja hyväntahtoisesti silmiin. Olemassolosi huomioidaan ja se saa hyväksynnän ikään kuin sivumennen, siinä sivussa. Näin ei käy isommassa kaupungissa.

Olen nyt sisällä Kojootti-baarissa ja edellinen tapahtuma tuijottaa minua silmiin haluten kertoa minulle jotakin. Itse asiassa se on oma katseeni, peili johon tuijotan. Siksi se kiinnostaa minua, se on vanha valokuva itsestäni. Kun aloin kirjoittamaan Iisalmesta, luulin todellakin alkavani kirjoittamaan Iisalmesta tai korkeintaan Iisalmesta ja itsestäni. Nyt huomaan kirjoittavani pelkästään itsestäni. Saisiko siitä hyvän standup -koukun: "Tiedätteks te mitä? Mä oon huomannu olevani kiinnostunut ennen kaikkee itestäni. Ainoo juttu mikä tässä on todella noloo on se, että mä oon käyttänyt siihen niin paljon aikaa tajuamatta mitä mä mietin. Sitä funtsii ajatelleensa jotain helvetin jaloja ja hienoja asioita: tätä kaupunkii, ihmisiä, elämää niinku vittu, tajuutsä totuutta. Sitte sitä huomaakin tuijottaneensa johonkin helvetin mystiseen amulettiin jonkun alttaritaulun äärellä, jotka tipahtaakin yks kaks lattialle ja niiden takaa paljastuu oma valtava napa!"

Onpa hyvä etten ole kertonut tästä kenellekään.

Mutta jos tämä on minulle ainoa keino puhua Iisalmesta, tai puhua miltei siitäkin, voin kai yrittää kirjoittaa kaupungista jotakin lukemisen arvoista: mielenmaiseman.

Nyt kun lasiseksi paljastunut alttaritaulu amuletteineen on maassa palasina ja kaikille on selvää, että tuijotan tällä kertaa vain omaan napaani, ei kenellekään enää varmasti tule yllätyksenä jos kerron, etten voi olla pitämättä tästä kaupungista.

Lisäksi on mainittava, että se mitä tuossa äsken mainitsemassani valokuvassa itsestäni näen, on muutos. Loppujen lopuksi on kai kysymys paluusta paikkaan, jonka on joskus kokenut mutta ei enää koe omakseen. Kokee muttei samoin kuin ennen.

Ehkä on parasta aloittaa suhteestani tähän kaupunkiin kuusi vuotta maailmankaikkeuden alkuräjähdyksen jälkeen. Olin kuusi. Rakkaista isovanhemmistani äitini isä oli poissa ja äidin äitini muuttanut kerrostaloyksiöön Iisalmeen. Muistan, kuinka kävimme vanhempieni kanssa mummon luona kylässä, mummon asunnnon ja sen ympäristön sekä asiat, joita silloin pidin ihmiskunnan vakavahenkisimpinä saavutuksina: lähikaupan karkkiosaston ja kaupassa myytävät sarjakuvat Conan Barbaari ja Ryhmä-X. (En tietenkään voi muistaa myytiinkö näitä lehtiä juuri tässä paikassa, mutta tämä onkin oma mielenmaisemani.)

Voisin kertailla lapsuusmuistojani enemmänkin ilman että kukaan kysyi mitään, mutta ehkä on sittenkin parasta palata Kojoottiin ja siihen, että vaikka yritän, en enää osaa käyttäytyä täällä. Tämä käy ilmi tilatessani tyttöystäväni seurassa Kojootin tiskillä kahvin. (Unohdinko kertoa olleeni koko ajan hänen seurassaan? Voin kertoa, ettei se johdu hänestä.) En huomaa katsoa baarimikkoa silmiin ja olen aivan varma antaneeni töykeän, tai mikä vielä pahempaa, ylimielisen vaikutelman. Yritän korjata erheeni houkuttelemalla baarimikon uuteen katsekontaktiin hymyilymällä. Hän ei vastaa katseeseeni.

Ennen kyllä tiesin miten täällä oltiin. Kojootti. Tämä oli paikka, jossa kävin ensimmäisiä kertoja baarissa koska kykenin. Tulimme tänne lukiokavereiden kanssa huurteisessa etunojassa ja kirkkain silmin etsimään ensimmäisiä (ensimmäistä) seksikokemuksia (kokematta jäi). Sitä kuului kaupungin viikonlopun kuvastoon. Joi tuopista kaljaa, puhui murretta ja alkoi nuokkua baarijakkaralla kunnes henkilökunta poisti baarista huomattuaan, ettei virkoamisesta tulisi mitään ennen valomerkkiä. Saattoi sitä tervehtiä tuntemattomiakin.
Nyt Iisalmi on paikka, jossa silloin tällöin käväisen vieraillessani vanhempieni luona maaaseudulla; kaupassa, tai kuten nyt, baarissa, tyttöystäväni kyllästyttyä maaseudun hiljaiseloon.

En toivoakseni etsi tässä nyt pelkkää nostalgiaa, minua kiinnostaa myös tapahtunut muutos. En enää tunne tapoja täällä, tai tunnen ne kyllä, mutta olen kuin paluuta tekevä kehäraakki. Me olemme kuin kaksi vanhaa ystävää, joille törmätessään pitkästä aikaa on käynyt selväksi, ettei samanlaista säkenöivää vuoropuhelua kuin aikaisemmin enää synny.

Nyt täällä on kuuleman mukaan työttömyyttä, muuttotappiota. En osaa ryhtyä esittämään lukuja ja taulukoita, olen vain lukenut asiasta Hesarista ja osallistunut vain sen verran, että olen tullut ostaneeksi kaupungintorilta eurolla Iisalmen työttömien yhdistyksen jäsenen maalaaman puisen napin, joka roikkuu Jyväskylässä kylpyhuoneemme seinällä ja jossa lukee kädet.

Isäni sanoi kun vierailimme täällä hiljattain: - Kuoleva kaupunki… Isä kertoi muutakin kaupungintorilla odottaessamme äitini saapumista viikottaisesta uimajumpasta. Hän kertoi tarinan sota-ajan jälkeisestä työttömyydestä - niin kai sitä voisi kutsua. Isän tarinassa kaikki alkoi siitä, kun hän kertoi torin Kauppahallin olleen nuorena miehenä paikan, jossa hän odotteli "linjuria" - linja-autoa - armeijan palveluspaikkaansa. Isän mukaan Kauppahallilla pylväskatoksen alla roikotettiin siihen aikaan ulkosalla lihoja. Ilmeisesti yksi paikallinen elinkeino sotien jälkeen, jolloin oli paljon työttömyyttä, oli kulkea ostamassa tiloilta karjaa ja myydä se eteenpäin kauppiaalle. Isän tuttava harrasti tätä ja mukana kulki teurastaja. Teurastaja oli isokokoinen ja hyvätapainen mies, mutta humalassa pahapäinen. Mies joutui myöhemmin linnaan, koska oli armeijassa ilta- tai viikonloppulomilta palatessa puukottanut kuoliaaksi everstin. Eversti oli kävellyt miestä ja sen kaveria vastaan ja kysynyt mikseivät varusmiehet tervehdi. Sullahan se on se puukko, annapa se puukko, oli teurastaja sanonut. Miehellä oli sellainen loppu, että ryyppykaveri löi tätä kirveellä päähän.

Mitäpä siihen on lisäämistä? Mieleen tulee vain, että en todellakaan voi tietää minkälaista täällä olisi asua, kuinka monta ikävää ja surullista asiaa tähän kaupunkiin liittyy, montako alkoholistin raatoa, montako perhehelvettiä piiloutuneena ihmisten asuntoihin. Muistan seisoneeni intin puvussa rappukäytävässä, missä kuulin kaksikymmentä markkaa veteraanikeräykseen antaneen naisen kuulevan kunniansa mieheltään rahanmenon vuoksi asuntoonsa tultuaan. Teki mieli palauttaa rahat naiselle, joka ei ollut osannut sanoa haluavansa antaa vähemmän. ("No se vaan otti sen", hän selitti miehelleen, joka puolestaan huusi tälle: "Niille ee tarvii mittään antaa, saatana!") En uskaltanut koputtaa ovelle.

Tori on toinen tämän paikkakunnan kiintopisteistä ja siihen liittyy mieluisia muistoja. Täällä järjestettiin ainakin vielä lapsuudessani markkinoita, joissa helppoheikkien myyntipuheita oli kiehtovaa seurata ja kuunnella. Ja siitä laitetaan kirjotuspaperia emännälle, toinen laitetaan, kolomas, neljäs, viijes ja kuuves vielä laitetaan, eikö muka riitä, seihtämäs laitetaan… (Keijo Siekkinen on esittänyt mainiosti ja pitemmälti torin helppoheikin puheenpartta kirjassaan Kettuluolat, s. 60-62.) Muistan yhden näistä, merimieshattuisen, valkeapartaisen ja isomahaisen miehen, johon lapsena ihastuin. Hänessä oli jotain jännää, ihmiset kerääntyivät ja pysähtelivät tämän järjestämän shown ympärille, jotkut pelkästään kuuntelemaan tämän suunkäyntiä. Se oli viihdettä ja sosiaalinen tapahtuma. Oli sielläkin myös sellaista mistä ei saanut puhua: stripteaserekka.

Vielä Kojootissa. Baaritiskillä istuva nelikymppisen oloinen mies on viipynyt tässä baarissa ja ehkä kaupungissakin omasta mielestään liian kauan, vaikkei mitään sanokaan. Sen voi vain lukea hänen olemuksestaan. Tyttöystäväni juotua oluensa loppuun päätämme käydä vielä vastapäisessä Tuoppikellarissa. Vitsailemme, että näin hän saa paikallisesta iltaelämästä kokonaiskuvan.

Tuoppikellari on pientä lähiökapakkaa muistuttava keskustan baari. Tilatessani tiskillä teen huomaan vieressäni seisovan keski-ikäisen naisen tuijottavan nuorta miestä, minua, ja olen erottavani jonkinlaista ihailua. Löydämme pöydän tyttöystäväni kanssa ja tämä lähtee vessaan. Katselen ympärilleni. Tuossa pöydässä olen näkevinäni keski-ikäisiä metsäalan duunareita ja tuon pöydässä seisovan miehen katse on paljastavinaan minulle paikallisen ahdistuneen homoseksuaalin. Meneillään on Suomi-Venäjä -jääkiekko-ottelu, mutta täällä sitä ei katso juuri kukaan, koska nyt on karaoke. Baarin nurkassa ulko-oven vieressä on "esiintymislava", jonka laulajia suojaa asiakkaiden katseilta baarin sisempi ulko-ovi.

Kultani palaa ja kertoo vessassa jutelleensa yksinhuoltajatytön kanssa, joka on pitkästä aikaa päässyt viettämään vapaa-iltaa. Hetken päästä pöytäämme istuu kolme muuta ihmistä, nuori tyttö ja poika sekä tiskillä tapaamani keski-ikäinen nainen. Poika käy laulamassa karaokea. Pojalla on musta nahkatakki ja hän laulaa huonosti. Keski-ikäinen nainen on kovasti kiinnostunut pojan laulusta ja kannustaa seisaaltaan, tuoppi pystyssä: “Hyvä Jari!”

Poika palaa pöytään ja on hyvin tyytyväinen suoritukseensa. Seuraa "Hymyhuulet" jonkun toisen esittämänä ja poika esittelee tytölle istualtaan rock'n'roll -taitojaan. Hän mutristelee kulmiaan ja huuliaan. Hän heiluttelee mustan takin alta löytyviä hartioitaan, hän on paikallinen tähti. Tyttö nauttii selvästi pojan esityksestä. Keski-ikäinen nainen, jolla on muuten aivan vaakasuora musta otsatukka, sanoo nuorelle tytölle jotakin ja huomauttaa sitten tytön aksentista. Tyttö närkästyy ja selvittää, ettei ole täältä vaan Vaasasta kotoisin ja haluaa tietää, mikä syy naisella on pilkata tämän puhetyyliä. Jonkin ajan päästä nainen alkaa tilittämään minulle tapahtumia, että minkä takia häntä ikkään kuin syytetään, että minkä takia se on niin, että ihminen aina on sillä tavalla, että häntä muka uhataan, että minä, vaikka minä en kellekään mittää, että minä olisin tässä jotakin pahhaa, en kellekään mittää.
Ymmärrän myöhemmin, että käynnissä saattoi olla jonkinlainen pinnan alla kytenyt kolmiodraama näiden kolmen ihmisen välillä, nainen taisi olla liikaa pojan perään. Nainen jatkaa juttelua kanssamme. Kulta ei oikein jaksaisi jutustella, hän on saanut nuoruudessaan tarpeekseen vääriin pöytiin tunkevien kännisten ymmärtämisestä. Minua hän sen sijaan kiinnostaa. Naisen “mikä sinä olet horoskoopiltasi?” on kysymys, johon vastaan “hyppivä härkä” kunnes hellyn äkkiä ja vastaan olevani kaksonen. “Sulla on kaks persoonallisuutta”, nainen sanoo tähän. Hetken päästä hän toistaa ääneen käyttämäni kysymyssanan “mittee?” jota olen käyttänyt ollaksesi miellyttävä ja sopiakseni joukkoon - käytän murretta täällä vieläkin leveämmin kuin ennen - koska se on hänellekin liian maalainen, hän itse jotain siltä väliltä.

Niin kuin Iisalmi. Sanon sen taas kerran, mutta niin se on. Kaupunki jotain siltä väliltä, ei maaseutua eikä oikein kaupunkikaan. Tämä on paikka, jossa tilanteessa, missä baariin on väkisin pyrkimässä ympäripäissään oleva nuori mies tapahtuu seuraavaa. Keski-ikäinen ja sympaattinen mutta aloitteellisuuspulasta kärsivä portsari yrittää puhua nuorison edustajaa ulos kuin maalaisisäntä liian juopunutta sukulaistaan: "Elä kehtoo, lähe nyt kuule vuan, elä elä nyt…". Häiriköijä potkii lopulta baarista poistuttuaan pari kertaa turhautuneena ulko-ovea kuin paraskin kaupunkilaisnuori.

Nainen kysyy vielä minkä alan ihmisiä olemme, ja esiteltyämme itsemme kielenkääntäjäksi ja museotyöntekijäksi hän haluaa kätellä meidät. Kysyn häneltä minkä alan ihminen hän on ja hän vastaa olevansa monen alan ihminen sekä parturi.

Ja on aika jättää Iisalmi. Olemme poistuneet perjantaisesta Tuoppi -baarin savusta, jonne en tunne halua jäädä. On jollakin tavalla tehtävä tuttavuutta sen epämiellyttävän ajatuksen kanssa, että nämä ihmiset, nämä ihmiset täällä, olisivat jotenkin vähemmän kyvykkäitä ja enemmän yksinkertaisempia kuin minä ja ihmiset joiden seurassa nykyisin viihdyn. Että nämä ihmiset - otsatukkansa vaakasuoraksi leikanneen ja nousuhumalassa keikkuvan parturin tavoin - olisivat tuomittuja Savonkadun savuiseen Tuoppikellariin jankuttamaan kysymyksiä, joiden päivänselviä vastauksia eivät koskaan tule löytämään Iisalmen pimeästä yöstä horoskooppikirjojensa avulla.

Tekee mieli pitää mielessä ja uskoa päiväsaikaiseen, kesäiseen tai talviseen, yritteliääseen Iisalmeen. Tekee mieli pitää mielessä ne kauppojen työntekijät, jotka kumotessaan hedelmähyllylle päivän kolmannen appelsiinikorinsa saattavat tokaista vieressä seisovalle asiakkaalle: “Tuas mänj yks”. Kauppojen asiakkaat, jotka tulevat sovittamaan vieraan ihmisen käsiin kaupan hansikkaita, koska tämä sattuu olemaan samankokoinen kuin se sukulaispoika, jolle niitä ollaan hankkimassa ("Ja niinhän nuo on käetkin!"). Tuon elämänasenteen ja välittömyyden kuvajaisena ovat ihmiset, joiden askelten alla kaikuu harmaa asfaltti mutta joiden päät osoittavat kohti sinistä poutataivasta. He elävät niin kuin muissakin kaupungeissa eletään, kävelevät tai ajavat kaupungissaan päivästä toiseen, tämän kaupungin harvalla shakkilaudalla, lähestyvät päivän päätteeksi asuntoaan, käyvät rappukäytäväänsä ja nousevat ylös kierreportaita kohti kotia, päivittäin, kohti määränpäätä, tuntien kavutessaan kulkunsa lopulta käyvän aina vain hitaammaaksi ja raskaammaksi, ja joilla tuota tympeää lopullisuuden osoitinta vastaan on asettaa vain oman äitini tyhjännauru.

"Vielä minä jaksan nauraa."

maanantaina, heinäkuuta 10, 2006

Kesälukemiseksi suosittelen

Jerome K. Jerome: Kolme miestä veneessä (Three men in a boat)

perjantaina, kesäkuuta 16, 2006

En ole käynyt McDonaldsilla

En ole käynyt McDonaldsilla
En ole käynyt McDonaldsilla moneen vuoteen.
En käy McDonaldsilla.

Kävin Hesburgerilla.
Kävin Hesburgerilla koska oli nälkä.
Kävin Hesburgerilla koska oli rahaa.
Tilasin lihaa.

Tilasin lihaa.
En ole siitä ylpeä, mutta tilasin kumminkin.
Hymyilin työntekijälle.
Muistaakseni hymyilin työntekijälle.
Istuin ikkunapöydän viereen.
Halusin olla rehellinen, pelata reilua peliä.
Jos tuttu näkisi minut, olisin asettunut
ikkunapöydän viereen,
olisin rehellinen ja saisin siitä pisteitä.
Katsoisin häntä silmiin.
Katsoisin järkkymättä, että minulla on oikeuteni
syödä Hesburgerissa.
Painottaisin, etten syö McDonaldsilla.
Mainitsisin jotain epämääräistä kotimaisuudesta.
Kieltäisin olevani patriootti.
Pahoittelisin, etten ollut tilannut kala- tai,
totta kai, kasvisannosta.
Myöntäisin pikaruokaloiden synnit kierrätysasioissa.
Häpeäisin käytettyäni sanaa
'kierrätysasiat' 'kerrätyksen' sijaan.
Myöntäisin senkin, etten tiedä syömäni lihan alkuperää.
Painottaisin, etten syö McDonaldsilla.
Yrittäisin samalla syödä lihaa.
Puhuisin jotakin luonnon kiertokulusta.
Olisin hiljaa.
Kuuntelisin argumentit.
Nyökyttelisin.
Olisin hiljaa.
Alkaisin katua.
Alkaisin katua
Poistuisin

syötyäni
ensin


KAIKEN



LIHAN

lauantaina, kesäkuuta 10, 2006

Mème

Kaikki täältä menee moskovaan – jokainen runoilija, kirjoittaja ja tutkija toivoo että joskus moskova kiinnostuisi juuri hänestä. Jokainen unelmoi huhusta, että moskovassa kuulemma suhtaudutaan myönteisesti juuri hänen kirjoitukseensa - vaikkakin varsinaista hyvksymistä saadaan toki vielä odottaa.

Vielä teollisuuspatruunoiden, vanhan porvariston masinoima tuotekeskeinen ajattelu on siis kuolemassa. Enää arvoa ei ole muulla kuin vaihdolla. On uskomatonta se hybris, jolla talouden veturit ja heitä tai niitä seuraava yksityisen sektorin valkokaulusproletariaatti siipiänsä kokeilee ja tähän epävakauteen vakiintuu. Metaforana voisi käyttää junaa, jolla ollaan matkalla, mutta asemia ei ole olemassa, on liike ja liikkeen paradoksi. Olen ymmälläni. Liikkeessä on lapsellista ja kyseenalaista nojata nykymaailmassa vanhakantaiseen vasemmisto-oikeisto -jaotteluun, omistusoikeuden ja kollektiivisen omistamisen ristiriitoihin. Globaali maailmantalous on jo rikkonut kuvion. Omistaminen muuttuu anonyymiksi, valta jakautuu median ja maailmanlaajuisten brändien mukaan. Kukaan ei sanele rahan valtaa. Välinearvo ohjaa itseään. Toivottavasti babylonialaiset eivät luoneet tähän maailmaan ikiliikkujaa.

Voici un dessert bien typique finlandais, dans “la famille porridge”. Un dessert tout simple et très leger. Il s’agit d’un porridge de semoule (à l’eau) battu en mousse. Le Vispipuuro traditionnel est en general à base d’airelles rouges, puolukka en finnois.

1 l d’eau
- 2 dl d’airelles
- 1 à 1,5 dl de sucre
- 1,5 dl de semoule

Tekstit ovat sivuilta KunKirjoitan, Kapteenin lokikirja ja Il était une fois la Finlande

Tämä on siis meemiviesti, ja tästä on syytä kiittää Ristoa, joka haastoi kommentillaan juttuun "Haloo, onko Kari?" minut tekemään tällaista viattomille ihmisille.

perjantaina, kesäkuuta 09, 2006

Marko Tapio ja karhu

- Kyllä se pittää olla sekin kun sillä Marko Tapiolla sitten oli niitä puukkoja tupesta ulkona siinä yöpöydällä niitä piti kato, että hän niillä puolustaa itteänsä sitten, jos joku tulee, alkuaikona oli kaks vaan tai ykskö niitä oli. Että ihmisellä olis semmonen että hän toteuttaa itteään sodassa, kyllä se on inhottava ajatus, mutta kyllä kai se kutinsa pittää, mutta on siinä sekin että siitä on tuosta ajatuksesta ulkona kyllä se politiikka, että kyllä se on sitä politiikkaa kanssa, sitten jos oot siellä pyssyn kanssa ja sulla alkaa hajuaistit ja muut vertymään kun näet että se vihollinen sieltä tullee niin se on sitä biologiaa varmaan. Mutta kuka siitä päättää, se siitä on ulkona. Siitä ajatuksesta.
- Ja sitten nämä karhut, oli se nainen metässä lenkillä ollu, että hän oli tätä karhua sitten potkassu nenukkiiin, kun päälle oli tullu kato. Puolustanu poikasiaan. Tämä karhu. Niin sitten näitä kommentteja oli ihmisillä, netissä, niin minua ottaa se kyllä päähän se, että näistä karhuista leivotaan tämmöstä jeesusta, että jättäkää hyvät immeiset nämä karhut rauhaan, ja ei sinne pidä mennä sinne mehtään karhuja häirittemmään, pittää juosta vaan maantien varressa kato. Se on semmonen helppo jeesus, kun ihminen on se paha ja ihminen on tunkeutunu ja vienyt karhuilta ja susilta ja mitä näitä nyt on, alueet ja heitä ampuu. Onhan se näin. mutta kun katot sitä luontoo, ns. luontoa - mitä minäkin tässä - niin se on yhtä kiertoa ja käyttöä ja taistelua siellä. Niin joku karhuemo lastensa kanssa, nimenomaan lasten, hänestä tehdään tämä jeesus. Että hän vaan siellä elelee. Ja eleleehän se, mutta hänestä tämä hyvä tehhään. Vaikka siellä se konflikti on. Läsnä. Ja sitten kun konflikti tapahtuu, niinku tässä naisen ja karhun tapauksessa, niin se kielletään. Ei karhu voi pahhaa tehdä. Ei pidä mennä sinne mehtään, kato.

- Sitten oli eläinoikeusesitteessä joskus tämmönen lause, että 'ankarien olosuhteiden vuoksi on naali joutunut turvautumaan liharuokaan'. Ikään ku naali olis tästä pahoillaan, kyllähän minä muuten, mutta ymmärrätte varmaan. Toinen juttu oli se kun joku tosissaan yhessä pöydässä ehotti, kuka lie ollu, että pitäiskö opettaa oma kissa kasvissyöjäksi.

Pitäs vissiin käydä jossain sikalassa.

torstaina, kesäkuuta 01, 2006

Haloo, onko Kari?

Yksikin asia on jäänyt ajattelematta loppuun. Jos nimittäin jätän metsänistutustöissä pottiputkeni metsään, lakkaako se silloin olemasta pottiputki? Haluaisin päästä tässä asiassa aineen ja idean ytimeen.

(Väliin pieni draamallinen esitys kuvaamaan tilannetta lukijalle.)

Pelto. Miehet poistumassa. Yksi katsoo taaksensa. Hän näkee puskaan piilottamansa työvälineen. Hän näkee sen. Mies kääntää katseensa pois. Poistuminen.

(Palaamme normaalilähetykseen.)

Tämä on askarruttanut, olen jäänyt hämärään. Tiedän ettei pottiputki häviä, ellei joku sitä nyt mene varastamaan. Kun palaan, se on siellä edelleen. Mutta mitä on pottiputkeni silloin kun en sitä näe, kun en sitä käytä? P-o-t-t-i-p-u-t-k-i häviää olemasta, se on varmaa. Hämähäkki ei tiedä sanoista mitään. Ja kun hämähäkki löytää putkeni, ei se ole sille sama asia kuin minulle. Sillä voi olla esineelle eri käyttötarkoitus, se voi kutoa sinne seittinsä. Onko se sille edes esine?

Entä jos putkeani ei tapaa kukaan? Maapallo vetää sitä puoleensa ja päinvastoin, pystymme esittämään esineiden oletettuja suhteita. Voimme olettaa, että se lojuu siellä. Tuleeko putkesta pelkkää materiaa, massaa ja tilavuutta? Siihen asti kunnes joku löytää sen.

Voidaanko sanoa, että metsässä on pottiputken mahdollisuus.

Aion nyt soittaa työnantajalleni ja kertoa tämän kaiken.

tiistaina, toukokuuta 23, 2006

Närkästynyt mutta onnellinen

Olemme närkästyksellä lukeneet kuvasta jonka luotte yrittäjistä kirjoituksessanne "Mummonkylki". Esittämänne väitteet työntekijöiden välisestä solidaarisuudesta, ystävyydestä ja yhteyshengestä ovat suuresti liioiteltuja ja Teidän tapauksessanne jopa vääristeltyjä, ottaen huomioon

1) työntekijöiden luonne-erojen synnyttämät väärinkäsitykset, riittämättömyyden tunteet ja yleisen eksistentiaalisen ahdistuksen sekä
2) murre-erojen herättämän vihamielisyyden ja
3) työntekijöiden palkkaeroista ja vaihtelevasta uramenestyksestä juontuvan kateuden

tässä vain muutamia tekijöitä mainitakseni.
Näistä erityisesti murteiden käyttäminen yhteishengen ja luottamuksen luojana on työntekijöiden yleisesti käyttämä läpinäkyvä keskinäinen mielistelymetodi. (Tällä en tahdo sanoa ettei myös osa työnantajista sortuisi tähän.) Teidän tapauksessanne tämä ilmenee, vaikka ette tätä ehkä myönnäkään, tarinassanne käyttämästä ilmauksesta 'mummonkylki'. Luomanne kuva työntekijöiden välisistä suhteista on romantisoiva ja asettelemanne vastakkainasettelu työnantajia halveeraava. Totuus on kuitenkin toinen. Nyrkkisääntönä työntekijöiden välisistä suhteista voi sanoa, että jos kahvit tarjotaan, on se merkkitapaus.
Julkisessa keskustelussa tulisi myös kiinnittää huomio siihen, onko kahden ihmisen välinen ystävyys ylipäätään mahdollista ja missä määrin. Työntekijöiden tapauksessa se on usein työntekoa haittaava tekijä, vaikka voikin kohtuuden rajoissa käytettynä olla myös yritysten pääomaa hyödyttävä tekijä.
Lisäksi: sanomattakin on selvää, että yrittäjät ymmärtävät kauneutta ja meissä yrittäjissä on paljon kulttuurin ystäviä. Tunnen henkilökohtaisesti yhden yrittäjän, joka on järjestelmällisesti kieltäytynyt katsomasta jääkiekon MM-kisoja vuodesta 1983 lähtien.

Ystävällisesti mutta asiallisesti,

Raita Palina
Innovaatioympäristö- ja osaamisen osasto
Elinkeinoelämän Keskusliitto

sunnuntaina, toukokuuta 21, 2006

Metsä

"Tuon metän minä pistän matalaks, sanokoon Luoja mitä tahhaan."
Se oli häneltä sekä voimanosoitus että uskontunnustus.
Kevätistutussää oli aurinkoinen.
Varjo ja valo vaihteli, tuuli kävi joskus.
Korppi lensi.

Rastaan ja peipon laulun saattoi kuulla.

tiistaina, toukokuuta 16, 2006

mummonkylki

Tämä on sitä mummonkylkeä, taimenistuttaja sanoo toiselle löytäessään oikean pehmeän kohdan pistää työkalunsa.
Mutta jos liikaa puhuu, niin palkka ja työnantaja kärsivät.
Yrittäjä ei yritä maalata kuvaa tien varteen kerätystä kantopinosta vaan laskea siitä maksettavan hinnan.
(Oikeastaan sen laskee joku muu ja se tulee omistajalle, mutta yrittäjä laskee senkin.)

maanantaina, toukokuuta 08, 2006

jälkirutina

Olisi tietenkin hyvä muistaa, että maailmassa on muutakin kuin kieli ja havainto. Ja kun puhutaan 'tapahtumista', niin itse asiassa Paavolainen kirjoittaa kirjassa tapahtumasta nimeltä jatkosota, joka seurasi tapahtumaa nimeltä talvisota, johon tekstissäsi viittaat. Mutta kyllä tuo jokavuotinen itsenäisyyspäivän mantra, jota luetaan maamme itsenäisyyden pelastajien kunniaksi on sekin kieltä. Ja siitä kielestä tässä on kai pohjimmiltaan kyse. Ei muuta.

sunnuntaina, toukokuuta 07, 2006

Paavolaisen lauseesta

Aloin lukea Olavi Paavolaisen Synkkää Yksinpuhelua. Vaikka tyyli olisikin hieman kärsinyt ajan hampaasta - voisiko sanoa että osasta sen sanamuodoista on tullut arkisia tai banaaleita - niin ensihavaintona on kuitenkin kirjoittajan omakohtaisen havainnoinnin elävyys. Jo pelkkä seuraava katkelma vuodelta 1941 on kutkuttava.

1.7. Joensuu. Suuret joukot lottia hytisee asemalaiturilla.

Tuo lause. Kuinka monta kertaa on saanut kuulla Suomen itsenäisyyspäivänä siitä kuinka lotat ovat taistelleet, että miehet ja kotirintama antoivat kaikkensa, kiitos ja kunnia heille? "Suuret joukot lottia hytisee asemalaiturilla" on jotain muuta. Se on lauseena jotain muuta, (melkein) toista maata. Nuo tapahtumat otetaan meillä aina julkisuudessa haltuun tietyllä kielellä, miehet ja naiset taistelivat jne. Tarkoitan tällä nyt sitä, että vaikka nuo miehet todellakin olivat aseet kädessä puolustamassa maan rajoja ja siitä seurasi jotakin niin tässä on mielenkiintoista se, että tässä otetaan toinen keskustelu, diskurssi käyttöön.
Tässähän on nyt kyse siitä kuka puhuu. Tässä kirjassa puhuu Paavolainen. Tämä kirjan havainnointi tuo sodan, tässä tapauksessa kylläkin sotaan lähdön - lotat ovat matkalla sotaan - eläväksi, se tuo sen esille yksilön kautta, eiköstä juu. Se tuo sen lähelle, todellisemmaksi. Kun tämä teksti siis lähestyy minua herää kysymys, että
jos itse olisin nähnyt nämä lotat asemalaiturilla, olisinko nähnyt ne samoin kuin väitän tässä Paavolaisen nähneen, juuri hytisemässä (jos ymmärrätte mitä tarkoitan) vai olisiko ne voinut nähdä muulla tavalla, vaikkapa seisomassa ylväästi, tai jollain muulla tavalla?

Maailman tapahtumat ja niiden havainnointi. Eikö olekin niin, että tätä maailmaa on todellakin aina voinut havannoida hirvittävän monin tavoin ja onko samalla niin, että yksi ihminen näkee asiat vain sillä tavoin kuin haluaa ja vain sillä tavoin kuin kykenee?

keskiviikkona, toukokuuta 03, 2006

Keuruulla

Keuruun museossa (http://www.keuruu.fi/museo/ikkunakotiseudulle.html)
on meneillään Ikkuna kotiseudulle -näyttely, jossa esillä olevat työt ovat päiväkotien ja koulujen lapsien tekemiä. Aiheeksi on valittu kotiseutu. Heti sisäänkäynnistä vasemmalle on savesta tehtyjä, kerrostaloja esittäviä töitä. Ne ovat lituskaisia ja kaksiulotteisia, savesta muovailtuja hieman vinksahtaneita talojen julkisivuja. Kun katsoo niihin leikattujen ikkuna-aukkojen läpi, voisivat ne olla pommitetun Berliinin tai Stalingradin raunioita. (Huolestuttavaa miten paljon työstän nykyisin jollakin tavalla sota-aiheista tavaraa. Olen kuin tehosekoitin, joka jauhaa samoja raaka-aineita - ja mitä siitä tulee - sitä samaa vihreää tahnaa.)
Jokaisen talon alanurkassa on valkoisella paperilla nimi, kuten Iida Sorjonen, Maria Lius tai Pekka Juponaho.

Oletetaan, ettei näissä taloissa asu lapsia. Ei, oletetaan että näissä taloissa on asunut sekä lapsia että aikuisia.

Siinä se kiteytyy.

maanantaina, toukokuuta 01, 2006

3-1

"Mä tunsin kerran yhen jätkän, jolla oli tommonen nenä ja se oli tosi vittumainen tyyppi!" Tuttava oli saanut vappuna baarissa tuntemattomalta tällaisen kommentin ulkonäöstään. Kommentti oli tökerö, mutta tuossa tilanteessa on jotain herkullista. Että jokin ruumiinosa saattaa siirtyä ihmisen mielikuvituksessa värittämään tuntemattoman ihmisen persoonaa ja luonnetta - teleporttautua ihmisestä toiseen. Ja missäpä muualla tämä sattuisi kuin vappuna, tekonenien karnevaalijuhlassa.

Muistan penkkareiden tai vanhojen tanssien jälkeisen hiihtokeskuksen hotellin, jossa yksi mies alkoi vittuilla, että sulla on naamassa noita arpia. Tämän jälkeen hän julisti ääneen: "1-0!". Tämä ottelu jatkui yksipuolisesti aina tilanteeseen 3-0, jolloin päätin kaventaa tilannetta kommentoimalla miehen kaljua pelin sääntöjen mukaisesti. Sen jälkeen annoin hänelle luovutusvoiton poistumalla.

Revanssia ei olla järjestetty.

torstaina, huhtikuuta 27, 2006

Iisalmi, osa 1

Tämä on ollut ja lapsuuteni ja nuoruuteni kaupunki, vaikken ole täällä koskaan asunutkaan. Tämä on ollut kaupunki; Iisalmi, paikka joka ei enää tunnu kaupungilta muttei oikein kylältäkään, jollaisessa vietin parikymmentä ensimmäistä ikävuottani. Se on jotain siltä väliltä. Iisalmi on pienempi kaupunki kuin Jyväskylä jossa asun ja joka on pieni kaupunki sekin - mutta ei niin pieni kuin Iisalmi. Kun parkkeeraat auton kaupungintorille ja kävelet sisään Kojootti -baariin Savonkadun ja Pohjolankadun risteyksessä saattavat tuntemattomat sisäänkäynnin vieressä istuvat ihmiset morjestaa sinulle, ja sisemmällä vastaantulevat yhtä lailla tuntemattomat ihmiset ehkä nyökkäävät sinulle ja katsovat harmittomasti ja hyväntahtoisesti silmiisi. Olemassolosi huomioidaan ja se saa hyväksynnän ikään kuin sivumennen, siinä sivussa. Näin ei käy isommassa kaupungissa.

Olen nyt sisällä Kojootti -baarissa ja edellinen tapahtuma tuijottaa minua silmiin ikään kuin haluten kertoa minulle jotakin. Itse asiassa se on oma katseeni, peili johon tuijotan. Siksi se kiinnostaa minua. Vanha valokuva itsestäni. Kun aloin kirjoittamaan Iisalmesta, luulin todellakin alkavani kirjoittamaan Iisalmesta tai korkeintaan Iisalmesta ja itsestäni. Nyt huomaan kirjoittavani pelkästään itsestäni. Saisiko siitä hyvän standup -koukun: "Tiedätteks te mitä? Mä oon huomannu olevani kiinnostunut ennen kaikkee itestäni. Ainoo juttu mikä tässä on todella noloo on se, että mä oon käyttänyt siihen niin paljon aikaa tajuamatta mitä mä mietin. Sitä funtsii ajatelleensa jotain helvetin jaloja ja hienoja asioita: tätä kaupunkii, ihmisiä, elämää niinku vittu, tajuutsä totuutta. Sitte sitä huomaakin tuijottaneensa johonkin helvetin mystiseen amulettiin jonkun alttaritaulun äärellä, joka tipahtaakin yks kaks lattialle ja sen takaa paljastuu oma valtava napa!"

Onpa hyvä etten ole kertonut tästä kenellekään.

Mutta jos tämä on minulle ainoa keino puhua Iisalmesta (tai puhua melkein siitäkin) voin kai yrittää kirjoittaa kaupungista jotakin lukemisen arvoista - jonkinlaisen mielenmaiseman.
Törmäsin eilen baarissa yhteen tuttuun ja toiseen vähemmän tuttuun paikalliseen kirjailijaan, ja kertoilin näistä isäni mainitsemista jutuista. Neuvoivat ottamaan yhteyttä yliopistoon, etnologian ja lääketieteen laitoksen professoreihin. Sitten turisivat vielä kaivonkatsojista ja metsänpeitosta, joista jälkimmäinen oli mulle täysin vieras käsite. Se tarkoittaa sitä että joutuu metsässä - tai vaikka kaupungissakin - tilaan, jossa kaikki pyyhkiytyy mielestä. Et tiedä missä olet. Tällainen, että se ottaa sut valtaansa, pitää sua hallussaan. Hyö usko tähän. Ihme homma.

Well, täytyypä näin sitten tehdä.

tiistaina, huhtikuuta 25, 2006

Onko tässä ruvettava sukututkijaksi?

Palatakseni edelliseen juttuun, lähikirjastosta - aplodeja - löytämääni Suomalaisen kirjallisuuden seuran Kansanomainen Lääkintätietous (toim. Matti Hako, Helsinki 1957) -teokseen on koottu seuran kansanperinnearkiston suurkokoelmista "kansanomaiset käsitykset taudeista ja niiden parannuskeinoista". Kirja koostuu eri aihepiirien mukaan nimetyistä, seuraavan kaltaisista, jutuista: "Keltatautisen on katsottava tervaan, silloin hän tulee terveeksi. Sortavala."

Yksi aihepiireistä on verensulkijat. Matti Pirttikoskesta Perhosta kertova tapaus (s. 225) on rakenteeltaan täysin sama kuin isäni kertoma: "Matti Pirttikoski osasi veren seisauttaa eikä tarvinnut nähdäkään haavan saanutta. Viitalammen poika löi pahasti kirveellä jalkaansa. Mentiin kutsumaan Matti Pirttikoskea. Matti ei lähtenyt, sanoi vain, että se on jo lakannut, ja niin se olikin".

Myös seuraava Pohjois-Savosta Iisalmen maalaiskunnasta poimittu selostus parantajista on kirjassa (s. 219): "Iisalmen tienoiden kuuluisimpia noitia ja poppamiehiä ovat olleet Sorjulainen Lapinlahdelta ja Juho Rissanen, Juho Kauppinen ja Tuomas Kettunen. Nämä paransivat tauteja lääkkeillään, joita he keittivät ruohoista ja monista muista aineksista. Lääkettä paremmaksi uskottiin kansan keskuudessa kuitenkin loitsua. Jos noilla noidilla ja poppamiehillä oli pahoja tauteja parannettavina, kävivät he hakemassa tarveaineitaan öisin hautuumaalta ja kirkostakin. Näistä puoskareista oli kyllä usein suuri apu taudeille, mutta usein he saivat pahaakin aikaan, jos tahdottiin jollekin kostaa. Tällaisia noitia ja poppamiehiä pelättiin ja jumaloitiin Iisalmen tienoilla vielä vuotena 1855."

Olin jo unohtanut isäni maininneen tosiaan myös siitä, että nämä parantajat "ee tarvinneet kirkonavaimia". On vaikea tietää, onko isäni sekä kuullut että lukenut näistä jutuista ja tullut yhdistelleeksi niistä oman kudelmansa, jota meikäläinen tässä ahmii nyt kuin maalaispoika ensi kerran banaania - kuorineen. (Isäni kertoma tapaus muuten tämäkin: "Onpa pahhoo!")

Näinhän me ihmiset teemme. Isä väitti myös, että "50-luvulla" tästä verenseisauttajasta tarinoivia olisi haastateltu johonkin lehteen. Tekisi mieli päästä lähemmäksi totuutta. Mitenkähän asiassa voisi nyt edetä, anyone? Varmaankin ottamalla yhteyttä sukulaisiin.

maanantaina, huhtikuuta 24, 2006

Verenseisauttaja

Ihmeellinen juttu. Suvussamme on kai ollut kansanparantaja, "taikuri", "verenseisauttaja". Isäni, joka asuu maaseudulla, kertoi minulle tästä tarinoita. Seisauttaja on ollut ilmeisesti isäni isoisän setä. Tämä pitää vielä tarkistaa. Kaikki lähti siitä kun kysyin isältäni, oliko hän tarkoittanut isäänsä vai isoisäänsä kertoessaan juttua telkän munien varastamisesta. Isä sanoi tarkoittaneensa isäänsä.
Juttu meni näin. Ilmeisesti tapana oli ollut munittaa telkkiä, viedä osa niiden munista. Tässä puhutaan nyt Pohjois-Savon maaseudusta joskus viime vuosisadan alkupuolella. Seuraavaksi isälleni juontui mieleen seuraava juttu tästä verenseisauttajasta. Seisauttajalla oli ollut oma telkkä, puuhun hakattiin kirveellä sille reikä. Se oli sitten oma eikä naapuri saanut sieltä varastaa. Sattui kuitenkin niin, että joku oli sieltä munia vienyt. "Ei se sitä onnekseen tehnyt", oli seisauttaja sanonut. Seuraavaksi seisauttajan luokse tuli renki, jonka käsivarteen oli ilmestynyt tulehdus. "Mistähän se lie tullu?", seisauttaja tiesi kysyä. Hän oli noitunut rengin.
Toinen tarina meni niin, että seisauttajan luokse tultiin apua pyytämään läheisen verenvuodon takia. "Mänkee vuan kottiinne, niin se on loppunu". Näin oli käynyt. Kolmas meni niin, että seisauttaja oli käskenyt tulijaa lähtemään kävelemään tiettyyn suuntaan ja sanonut, että tämä tulee löytämään tältä suunnalta itselleen jäniksen. Kävijä ei tietenkään ollut koskaan aikaisemmin edes käynyt metsällä, mutta jänis löytyi juuri siitä suunnasta kuin pitikin.

keskiviikkona, huhtikuuta 19, 2006

Olisikohan tuosta edellisestä aihioksi satiiriseen novelliin? Itseäni jotenkin kiehtoo ajatus saksalaisista sotilaista Volgan rannalla, katseet kohti aukeaa aroa. Kiehtoo nimenomaan ja vain siinä mielessä, että tämä moninaisin tavoin esitetty tapaus vaikuttaa jonkinlaiselta yhteisesti koetulta kangastukselta, johon sotilaat tuijottavat helteisen auringon alla. Jonkinlainen hurmostila, miltei uskonnollinen. "Olemme saapuneet määränpäähän, paratiisiin". En tiedä mikä siinä kiehtoo. Jonkinlainen ironia siinä syntyy, kun nämä sotilaat ovat sodan loputtua miltei kaikki kaatuneita. Hirvittävä tapaus. Niin, olisikohan tuosta..?

Tykkimiehen päiväkirjasta...

18. elokuuta 1942, Volga

Täällä vihdoin! Rakas kotiväki, kunpa tekin olisitte täällä! Patterimme on kaivautunut tämän valtavan joen varrelle. Puistossa jota asutamme on tammia, jalokastanjoita ja oleantereita. Ympärillämme on viljelypalstoja, joissa voimme kasvattaa meloneja, tomaatteja, viiniköynnöksiä ja hedelmäpuita. Päärynäpuu tarjoaa komentopaikallemme oivallisen suojan ja kun tuuletamme hetkeksi päitämme, kypsät hedelmät putoilevat kypäriimme. Donjoen virta, joka sekin oli vaikuttava luontoelämys, kalpenee mahtavan Volgan rinnalla. Paratiisi.

22. elokuuta 1942, Volga

Rakas kotiväki! Viljelyksemme ovat jo hyvällä alulla. Edelliset asukkaat ovat jättäneet lisäksi palstoille runsaasti pientä naposteltavaa. Kun nousee puistomme kukkulalle ja katsoo itään, näkee Volgan takana aukeavan laajan aron. En halua pahoittaa patterin poikien mieltä - he ovat varmasti yhtä kiintyneitä tähän pieneen pyhäkköömme kuin minäkin - mutta kieltämättä näkymä houkuttelee hiukkasen. Aasia. Tohtisimmeko joskus lähteä täältä? Epäilen. Patterin päällikkö vain hörähti, kun esitin hänelle tämän kysymyksen paistaessamme kaikki makkaroita iltatulilla. (Älkää vain kysykö mistä saimme lihan!) Mielestäni hetki oli sopiva. Muut katsahtivat minuun ja tuijottivat hetkisen. Ehkä onnistuin tekemään vaikutuksen, jopa kapteeniin. Yleensä hän vain mulkoilee meitä tai katselee synkeänä horisonttiin. Tyypillistä upseeriainesta: synkeä melankolikko.

Ps. Vaikka melonimme nyt menestyvätkin niin en saata olla miettimättä, tulemmeko täällä toimeen kun talvi tulee? Tarkoitukseni ei ole rienata, mutta viime joulusta Moskovan liepeillä jäi puuttumaan jotain.

Pps. Iloksemme näemme täältä Stalingradin kaupungin, jonka yksi meistä risti Akropoliiksi. Se hohkaa valkoisena auringossa.

28. elokuuta 1942, Volga

Takaisku! Julma vihollisen tykistötuli on tuhonnut viiniköynnökset ja melonipalstani. Tiedän sen olevan sattumaa, mutta tuntuu kuin he olisivat tahallaan pyrkineet tuhoamaan juuri jälkimmäiset näiden kasvun ollessa tällä viikolla poikkeuksellista. Edellisten menetyksessä masentaa vain menetetty kauneus ja vaikutus patterin ilmapiiriin. Ei kukaan mitään suoraan sano, sen pystyy vain aistimaan. Alikessummekin raivostui huomatessaan minun kulkevan pommitetuilla viljelyksillämme ja määräsi minut kuuden tunnin yövartioon. Kaikilla on tapansa… Nuo köynnökset... jopa Akropoliin yllä on mustia savupilviä. (Lentäjämme ovat olleet ahkeria.)

15. syyskuuta 1942, Volga

Talvi on täällä. Lumi ei ole vielä langennut maahan - pakkanen on. Satomme on jäänyt tänä syksynä heikommaksi kuin osasin odottaa. Muut aina raivostuvat kun mainitsen asiasta ja ryhtyvät herjamaan minua. Ymmärrän heidän turhautumisensa, mutta mikä pakko heillä on purkaa se minuun? Kaikki tuntuu niin kummalliselta. Puiden juurille tippunut lehvistö kääntää ne silmissämme ylösalaisin. Missä on meidän paikkamme?
(myöhemmin) Patterin päällikkö määräsi illansuussa kaikki järjestymään paririviin ja kertoi, että meidän oli aika lähteä ("Välittömästi", hän sanoi."Myös meidän romantikkomme", hän lisäsi ja katsoi minuun. Kaikkia nauratti). Olin kieltämättä helpottunut. Volga hymisi yksitoikkoista säveltään selkämme takana. Miten tuo sama virta voi olla muuttunut niin lohduttoman kuuloiseksi! Mutta niin se on, en minäkään ymmärrä miten olisimme voineet tulla täällä toimeen pitemmän aikaa. Lohduttaudun ajatuksella seuraavasta määränpäästä: Stalingrad alias Akropolii…

torstaina, huhtikuuta 13, 2006

hahmotelmia

En oikein tiedä mitä olen tekemässä. Olen jo saanut ohjeita miten täällä tulisi toimia. Ne ovat varmaan oivallisia, mutta en osaa ottaa niitä vielä onkeeni. Toisilla on ollut aikaa (ja kiitettävää intoa) hahmotella, kuinka blogihommien tulisi edetä. Tänne nyt voi heittää mitä vain, minä sanon. Eräänlainen roskakori, pika-ajatus, hahmotelma, heittoyritys. Päiväntuoma. Menikö sukkana?
Ilman hahmotteluja tämä tuntuu demokraattiselta paikalta, se siinä tuntuu hyvältä. Ainoa ongelma on, jos sen katsoo ongelmaksi, että tätä lukee tuskin kukaan. Ja että tietämättömyyteni saattaa kostautua jollakin tavalla. Mutta vielä se ei haittaa, koska en tunne halua tehdä erottelua vakavastiotettavan ja napanöyhdän välillä.

keskiviikkona, huhtikuuta 12, 2006

Juudaksen evankeliumi

Olipa kerran Juudaksen evankeliumi. Juudaksen evankeliumi oli paperia ja pikku hiljaa se vanheni. Kului aikaa. Juudaksen evankeliumin luokse tuli tekstintutkija ja luki sitä. Mielenkiintoista, ajatteli tekstintutkija.
Paikalle tuli luonnontieteilijä. Silloin tapahtui ihme. Juudaksen evankeliumi alkoi puhutella luonnontieteilijää. "Juudas on sankari! Juudas teki Jeesuksen tahdon mukaan!", Juudaksen evankeliumi karjui luonnontieteilijälle. "Haa, tämäpä vasta jotakin", luonnontieteilijä sanoi hieroen kämmeniään yhteen. Silloin hän huomasi tekstintutkijan ja sanoi tälle: "Katsopas, sinäkin siinä! Kuulitko mitä tämä kirja sanoi?"
Mitä tekstintutkija vastasi luonnontieteilijälle?

Jättikö viestiä?

Blogi: oma olohuone.
Blogi: kerhotila, jossa viettää aikaa.
Blogi: onko kukaan käynyt, onko ketä näkynyt? Jättikö viestiä?
Tyypillinen kolumnistin ongelma: kova halu kirjoittaa, muttei mitään sanottavaa. Tyypillinen kolumnistin aihe: on kirjoitettava, vaikkei ole mitään sanottavaa. Tyypillinen valituksen aihe: kolumnisti, joka kirjoittaa siitä, ettei ole mitään sanottavaa. Tyypillinen blogin aihe: ei mitään sanottavaa. Päätän täältä tähän.

tiistaina, huhtikuuta 11, 2006

kivaa on ainakin

Kuuntelin Leinoa ja ollessani vielä huonon päivän vaikutuksen alaisena löysin siitä jotain uutta. Tällä kuolemaa tuimakkaasti tuijottavalla ja pian kuolevalla kertojalla ei suksi luista, ei ei luista ei, mutta kuuntelepa miten komealta runo kalskahtaa ja - katsos! - komeastihan se luistaa. Samassa olikin jo ilta ja vastaani pyöräili pinkinvärinen pyöräilijä toivottaen minulle oikein hyvää kevättä. Kiitin samoin ja hän myös, sitten olinkin jo miettimässä onko maailmassa olemassa hyvää, valitettavasti. Mutta ei se mitään. Kivaa on ainakin.

Erona oli...

Tytön sanomasta hänen viitatessaan isäänsä löytyi varmaan yksi tärkeä ero nykyisen ja entisen maailman/tilanteen välillä: "Se on saanut viran heti valmistuttuaan, mutta maailma on vähän erilainen nykyään". Oma rimpuilu ja halu näyttää tytön isälle - nyt kun työpaikka, vaikkakin lyhyt, oli tullut -, että itsestä oli johonkin, ei ollut tuonut vuolasta kiitosvirtaa tai edes kummempaa kiinnostuksen osoitusta. Se oli tuntunut niin tympeältä. Se on semmonen, tyttö lohdutti.
Eron voisi kuvitella lukevansa jostain romaanista. "Lue 'osallistuvan' nuorenparin aikuistumisyrityksistä 70-luvun alun Suomessa". "80-luvun kaupunkilaisen raju irtiotto". Tämä vain oli nyt tässä ja sinä olit siinä. Eikä kyse ollut mistään appiukon ehdottamasta nyreydestä, sillä saattoi olla huono päivä. Mutta ehkä siellä pohjalla näki oman paikkansa erona edelliseen sukupolveen. Sille saattoi antaa nämä sanat.

testaus

testaus