"Pihlajaveden ja Haapamäen puolivälissä sijaitsevalle metsähautausmaalle on haudattu 11 neuvostosotilasta. Näiden muistoksi on pystytetty betoninen muistomerkki, jossa on metallinen viisisakarainen tähti.
Valvontakomission toimittamassa muistomerkissä on vain venäjänkielinen teksti, jonka suomenkielinen käännös on "Tässä on haudattuna yksitoista (11) neuvostoliittolaista sotilashenkilöä."
Linkki
Mikähän on näiden sotilaiden tarina?
maanantaina, heinäkuuta 17, 2006
Iisalmesta
Tämä on ollut lapsuuteni ja nuoruuteni kaupunki, vaikken ole täällä koskaan asunutkaan. Tämä on ollut kaupunki; Iisalmi, paikka joka ei enää tunnu kaupungilta muttei oikein kylältäkään, jollaisessa vietin parikymmentä ensimmäistä ikävuottani. Se on jotain siltä väliltä. Iisalmi on pienempi kaupunki kuin Jyväskylä jossa asun ja joka on pieni kaupunki sekin - mutta ei niin pieni kuin Iisalmi. Kun parkkeeraa auton kaupungintorille ja kävelee sisään Kojootti -baariin Savonkadun ja Pohjolankadun risteyksessä, saattavat tuntemattomat sisäänkäynnin vieressä istuvat ihmiset morjestaa, ja sisemmällä vastaantulevat yhtä lailla tuntemattomat ihmiset ehkä nyökkäävät ja katsovat harmittomasti ja hyväntahtoisesti silmiin. Olemassolosi huomioidaan ja se saa hyväksynnän ikään kuin sivumennen, siinä sivussa. Näin ei käy isommassa kaupungissa.
Olen nyt sisällä Kojootti-baarissa ja edellinen tapahtuma tuijottaa minua silmiin haluten kertoa minulle jotakin. Itse asiassa se on oma katseeni, peili johon tuijotan. Siksi se kiinnostaa minua, se on vanha valokuva itsestäni. Kun aloin kirjoittamaan Iisalmesta, luulin todellakin alkavani kirjoittamaan Iisalmesta tai korkeintaan Iisalmesta ja itsestäni. Nyt huomaan kirjoittavani pelkästään itsestäni. Saisiko siitä hyvän standup -koukun: "Tiedätteks te mitä? Mä oon huomannu olevani kiinnostunut ennen kaikkee itestäni. Ainoo juttu mikä tässä on todella noloo on se, että mä oon käyttänyt siihen niin paljon aikaa tajuamatta mitä mä mietin. Sitä funtsii ajatelleensa jotain helvetin jaloja ja hienoja asioita: tätä kaupunkii, ihmisiä, elämää niinku vittu, tajuutsä totuutta. Sitte sitä huomaakin tuijottaneensa johonkin helvetin mystiseen amulettiin jonkun alttaritaulun äärellä, jotka tipahtaakin yks kaks lattialle ja niiden takaa paljastuu oma valtava napa!"
Onpa hyvä etten ole kertonut tästä kenellekään.
Mutta jos tämä on minulle ainoa keino puhua Iisalmesta, tai puhua miltei siitäkin, voin kai yrittää kirjoittaa kaupungista jotakin lukemisen arvoista: mielenmaiseman.
Nyt kun lasiseksi paljastunut alttaritaulu amuletteineen on maassa palasina ja kaikille on selvää, että tuijotan tällä kertaa vain omaan napaani, ei kenellekään enää varmasti tule yllätyksenä jos kerron, etten voi olla pitämättä tästä kaupungista.
Lisäksi on mainittava, että se mitä tuossa äsken mainitsemassani valokuvassa itsestäni näen, on muutos. Loppujen lopuksi on kai kysymys paluusta paikkaan, jonka on joskus kokenut mutta ei enää koe omakseen. Kokee muttei samoin kuin ennen.
Ehkä on parasta aloittaa suhteestani tähän kaupunkiin kuusi vuotta maailmankaikkeuden alkuräjähdyksen jälkeen. Olin kuusi. Rakkaista isovanhemmistani äitini isä oli poissa ja äidin äitini muuttanut kerrostaloyksiöön Iisalmeen. Muistan, kuinka kävimme vanhempieni kanssa mummon luona kylässä, mummon asunnnon ja sen ympäristön sekä asiat, joita silloin pidin ihmiskunnan vakavahenkisimpinä saavutuksina: lähikaupan karkkiosaston ja kaupassa myytävät sarjakuvat Conan Barbaari ja Ryhmä-X. (En tietenkään voi muistaa myytiinkö näitä lehtiä juuri tässä paikassa, mutta tämä onkin oma mielenmaisemani.)
Voisin kertailla lapsuusmuistojani enemmänkin ilman että kukaan kysyi mitään, mutta ehkä on sittenkin parasta palata Kojoottiin ja siihen, että vaikka yritän, en enää osaa käyttäytyä täällä. Tämä käy ilmi tilatessani tyttöystäväni seurassa Kojootin tiskillä kahvin. (Unohdinko kertoa olleeni koko ajan hänen seurassaan? Voin kertoa, ettei se johdu hänestä.) En huomaa katsoa baarimikkoa silmiin ja olen aivan varma antaneeni töykeän, tai mikä vielä pahempaa, ylimielisen vaikutelman. Yritän korjata erheeni houkuttelemalla baarimikon uuteen katsekontaktiin hymyilymällä. Hän ei vastaa katseeseeni.
Ennen kyllä tiesin miten täällä oltiin. Kojootti. Tämä oli paikka, jossa kävin ensimmäisiä kertoja baarissa koska kykenin. Tulimme tänne lukiokavereiden kanssa huurteisessa etunojassa ja kirkkain silmin etsimään ensimmäisiä (ensimmäistä) seksikokemuksia (kokematta jäi). Sitä kuului kaupungin viikonlopun kuvastoon. Joi tuopista kaljaa, puhui murretta ja alkoi nuokkua baarijakkaralla kunnes henkilökunta poisti baarista huomattuaan, ettei virkoamisesta tulisi mitään ennen valomerkkiä. Saattoi sitä tervehtiä tuntemattomiakin.
Nyt Iisalmi on paikka, jossa silloin tällöin käväisen vieraillessani vanhempieni luona maaaseudulla; kaupassa, tai kuten nyt, baarissa, tyttöystäväni kyllästyttyä maaseudun hiljaiseloon.
En toivoakseni etsi tässä nyt pelkkää nostalgiaa, minua kiinnostaa myös tapahtunut muutos. En enää tunne tapoja täällä, tai tunnen ne kyllä, mutta olen kuin paluuta tekevä kehäraakki. Me olemme kuin kaksi vanhaa ystävää, joille törmätessään pitkästä aikaa on käynyt selväksi, ettei samanlaista säkenöivää vuoropuhelua kuin aikaisemmin enää synny.
Nyt täällä on kuuleman mukaan työttömyyttä, muuttotappiota. En osaa ryhtyä esittämään lukuja ja taulukoita, olen vain lukenut asiasta Hesarista ja osallistunut vain sen verran, että olen tullut ostaneeksi kaupungintorilta eurolla Iisalmen työttömien yhdistyksen jäsenen maalaaman puisen napin, joka roikkuu Jyväskylässä kylpyhuoneemme seinällä ja jossa lukee kädet.
Isäni sanoi kun vierailimme täällä hiljattain: - Kuoleva kaupunki… Isä kertoi muutakin kaupungintorilla odottaessamme äitini saapumista viikottaisesta uimajumpasta. Hän kertoi tarinan sota-ajan jälkeisestä työttömyydestä - niin kai sitä voisi kutsua. Isän tarinassa kaikki alkoi siitä, kun hän kertoi torin Kauppahallin olleen nuorena miehenä paikan, jossa hän odotteli "linjuria" - linja-autoa - armeijan palveluspaikkaansa. Isän mukaan Kauppahallilla pylväskatoksen alla roikotettiin siihen aikaan ulkosalla lihoja. Ilmeisesti yksi paikallinen elinkeino sotien jälkeen, jolloin oli paljon työttömyyttä, oli kulkea ostamassa tiloilta karjaa ja myydä se eteenpäin kauppiaalle. Isän tuttava harrasti tätä ja mukana kulki teurastaja. Teurastaja oli isokokoinen ja hyvätapainen mies, mutta humalassa pahapäinen. Mies joutui myöhemmin linnaan, koska oli armeijassa ilta- tai viikonloppulomilta palatessa puukottanut kuoliaaksi everstin. Eversti oli kävellyt miestä ja sen kaveria vastaan ja kysynyt mikseivät varusmiehet tervehdi. Sullahan se on se puukko, annapa se puukko, oli teurastaja sanonut. Miehellä oli sellainen loppu, että ryyppykaveri löi tätä kirveellä päähän.
Mitäpä siihen on lisäämistä? Mieleen tulee vain, että en todellakaan voi tietää minkälaista täällä olisi asua, kuinka monta ikävää ja surullista asiaa tähän kaupunkiin liittyy, montako alkoholistin raatoa, montako perhehelvettiä piiloutuneena ihmisten asuntoihin. Muistan seisoneeni intin puvussa rappukäytävässä, missä kuulin kaksikymmentä markkaa veteraanikeräykseen antaneen naisen kuulevan kunniansa mieheltään rahanmenon vuoksi asuntoonsa tultuaan. Teki mieli palauttaa rahat naiselle, joka ei ollut osannut sanoa haluavansa antaa vähemmän. ("No se vaan otti sen", hän selitti miehelleen, joka puolestaan huusi tälle: "Niille ee tarvii mittään antaa, saatana!") En uskaltanut koputtaa ovelle.
Tori on toinen tämän paikkakunnan kiintopisteistä ja siihen liittyy mieluisia muistoja. Täällä järjestettiin ainakin vielä lapsuudessani markkinoita, joissa helppoheikkien myyntipuheita oli kiehtovaa seurata ja kuunnella. Ja siitä laitetaan kirjotuspaperia emännälle, toinen laitetaan, kolomas, neljäs, viijes ja kuuves vielä laitetaan, eikö muka riitä, seihtämäs laitetaan… (Keijo Siekkinen on esittänyt mainiosti ja pitemmälti torin helppoheikin puheenpartta kirjassaan Kettuluolat, s. 60-62.) Muistan yhden näistä, merimieshattuisen, valkeapartaisen ja isomahaisen miehen, johon lapsena ihastuin. Hänessä oli jotain jännää, ihmiset kerääntyivät ja pysähtelivät tämän järjestämän shown ympärille, jotkut pelkästään kuuntelemaan tämän suunkäyntiä. Se oli viihdettä ja sosiaalinen tapahtuma. Oli sielläkin myös sellaista mistä ei saanut puhua: stripteaserekka.
Vielä Kojootissa. Baaritiskillä istuva nelikymppisen oloinen mies on viipynyt tässä baarissa ja ehkä kaupungissakin omasta mielestään liian kauan, vaikkei mitään sanokaan. Sen voi vain lukea hänen olemuksestaan. Tyttöystäväni juotua oluensa loppuun päätämme käydä vielä vastapäisessä Tuoppikellarissa. Vitsailemme, että näin hän saa paikallisesta iltaelämästä kokonaiskuvan.
Tuoppikellari on pientä lähiökapakkaa muistuttava keskustan baari. Tilatessani tiskillä teen huomaan vieressäni seisovan keski-ikäisen naisen tuijottavan nuorta miestä, minua, ja olen erottavani jonkinlaista ihailua. Löydämme pöydän tyttöystäväni kanssa ja tämä lähtee vessaan. Katselen ympärilleni. Tuossa pöydässä olen näkevinäni keski-ikäisiä metsäalan duunareita ja tuon pöydässä seisovan miehen katse on paljastavinaan minulle paikallisen ahdistuneen homoseksuaalin. Meneillään on Suomi-Venäjä -jääkiekko-ottelu, mutta täällä sitä ei katso juuri kukaan, koska nyt on karaoke. Baarin nurkassa ulko-oven vieressä on "esiintymislava", jonka laulajia suojaa asiakkaiden katseilta baarin sisempi ulko-ovi.
Kultani palaa ja kertoo vessassa jutelleensa yksinhuoltajatytön kanssa, joka on pitkästä aikaa päässyt viettämään vapaa-iltaa. Hetken päästä pöytäämme istuu kolme muuta ihmistä, nuori tyttö ja poika sekä tiskillä tapaamani keski-ikäinen nainen. Poika käy laulamassa karaokea. Pojalla on musta nahkatakki ja hän laulaa huonosti. Keski-ikäinen nainen on kovasti kiinnostunut pojan laulusta ja kannustaa seisaaltaan, tuoppi pystyssä: “Hyvä Jari!”
Poika palaa pöytään ja on hyvin tyytyväinen suoritukseensa. Seuraa "Hymyhuulet" jonkun toisen esittämänä ja poika esittelee tytölle istualtaan rock'n'roll -taitojaan. Hän mutristelee kulmiaan ja huuliaan. Hän heiluttelee mustan takin alta löytyviä hartioitaan, hän on paikallinen tähti. Tyttö nauttii selvästi pojan esityksestä. Keski-ikäinen nainen, jolla on muuten aivan vaakasuora musta otsatukka, sanoo nuorelle tytölle jotakin ja huomauttaa sitten tytön aksentista. Tyttö närkästyy ja selvittää, ettei ole täältä vaan Vaasasta kotoisin ja haluaa tietää, mikä syy naisella on pilkata tämän puhetyyliä. Jonkin ajan päästä nainen alkaa tilittämään minulle tapahtumia, että minkä takia häntä ikkään kuin syytetään, että minkä takia se on niin, että ihminen aina on sillä tavalla, että häntä muka uhataan, että minä, vaikka minä en kellekään mittää, että minä olisin tässä jotakin pahhaa, en kellekään mittää.
Ymmärrän myöhemmin, että käynnissä saattoi olla jonkinlainen pinnan alla kytenyt kolmiodraama näiden kolmen ihmisen välillä, nainen taisi olla liikaa pojan perään. Nainen jatkaa juttelua kanssamme. Kulta ei oikein jaksaisi jutustella, hän on saanut nuoruudessaan tarpeekseen vääriin pöytiin tunkevien kännisten ymmärtämisestä. Minua hän sen sijaan kiinnostaa. Naisen “mikä sinä olet horoskoopiltasi?” on kysymys, johon vastaan “hyppivä härkä” kunnes hellyn äkkiä ja vastaan olevani kaksonen. “Sulla on kaks persoonallisuutta”, nainen sanoo tähän. Hetken päästä hän toistaa ääneen käyttämäni kysymyssanan “mittee?” jota olen käyttänyt ollaksesi miellyttävä ja sopiakseni joukkoon - käytän murretta täällä vieläkin leveämmin kuin ennen - koska se on hänellekin liian maalainen, hän itse jotain siltä väliltä.
Niin kuin Iisalmi. Sanon sen taas kerran, mutta niin se on. Kaupunki jotain siltä väliltä, ei maaseutua eikä oikein kaupunkikaan. Tämä on paikka, jossa tilanteessa, missä baariin on väkisin pyrkimässä ympäripäissään oleva nuori mies tapahtuu seuraavaa. Keski-ikäinen ja sympaattinen mutta aloitteellisuuspulasta kärsivä portsari yrittää puhua nuorison edustajaa ulos kuin maalaisisäntä liian juopunutta sukulaistaan: "Elä kehtoo, lähe nyt kuule vuan, elä elä nyt…". Häiriköijä potkii lopulta baarista poistuttuaan pari kertaa turhautuneena ulko-ovea kuin paraskin kaupunkilaisnuori.
Nainen kysyy vielä minkä alan ihmisiä olemme, ja esiteltyämme itsemme kielenkääntäjäksi ja museotyöntekijäksi hän haluaa kätellä meidät. Kysyn häneltä minkä alan ihminen hän on ja hän vastaa olevansa monen alan ihminen sekä parturi.
Ja on aika jättää Iisalmi. Olemme poistuneet perjantaisesta Tuoppi -baarin savusta, jonne en tunne halua jäädä. On jollakin tavalla tehtävä tuttavuutta sen epämiellyttävän ajatuksen kanssa, että nämä ihmiset, nämä ihmiset täällä, olisivat jotenkin vähemmän kyvykkäitä ja enemmän yksinkertaisempia kuin minä ja ihmiset joiden seurassa nykyisin viihdyn. Että nämä ihmiset - otsatukkansa vaakasuoraksi leikanneen ja nousuhumalassa keikkuvan parturin tavoin - olisivat tuomittuja Savonkadun savuiseen Tuoppikellariin jankuttamaan kysymyksiä, joiden päivänselviä vastauksia eivät koskaan tule löytämään Iisalmen pimeästä yöstä horoskooppikirjojensa avulla.
Tekee mieli pitää mielessä ja uskoa päiväsaikaiseen, kesäiseen tai talviseen, yritteliääseen Iisalmeen. Tekee mieli pitää mielessä ne kauppojen työntekijät, jotka kumotessaan hedelmähyllylle päivän kolmannen appelsiinikorinsa saattavat tokaista vieressä seisovalle asiakkaalle: “Tuas mänj yks”. Kauppojen asiakkaat, jotka tulevat sovittamaan vieraan ihmisen käsiin kaupan hansikkaita, koska tämä sattuu olemaan samankokoinen kuin se sukulaispoika, jolle niitä ollaan hankkimassa ("Ja niinhän nuo on käetkin!"). Tuon elämänasenteen ja välittömyyden kuvajaisena ovat ihmiset, joiden askelten alla kaikuu harmaa asfaltti mutta joiden päät osoittavat kohti sinistä poutataivasta. He elävät niin kuin muissakin kaupungeissa eletään, kävelevät tai ajavat kaupungissaan päivästä toiseen, tämän kaupungin harvalla shakkilaudalla, lähestyvät päivän päätteeksi asuntoaan, käyvät rappukäytäväänsä ja nousevat ylös kierreportaita kohti kotia, päivittäin, kohti määränpäätä, tuntien kavutessaan kulkunsa lopulta käyvän aina vain hitaammaaksi ja raskaammaksi, ja joilla tuota tympeää lopullisuuden osoitinta vastaan on asettaa vain oman äitini tyhjännauru.
"Vielä minä jaksan nauraa."
Olen nyt sisällä Kojootti-baarissa ja edellinen tapahtuma tuijottaa minua silmiin haluten kertoa minulle jotakin. Itse asiassa se on oma katseeni, peili johon tuijotan. Siksi se kiinnostaa minua, se on vanha valokuva itsestäni. Kun aloin kirjoittamaan Iisalmesta, luulin todellakin alkavani kirjoittamaan Iisalmesta tai korkeintaan Iisalmesta ja itsestäni. Nyt huomaan kirjoittavani pelkästään itsestäni. Saisiko siitä hyvän standup -koukun: "Tiedätteks te mitä? Mä oon huomannu olevani kiinnostunut ennen kaikkee itestäni. Ainoo juttu mikä tässä on todella noloo on se, että mä oon käyttänyt siihen niin paljon aikaa tajuamatta mitä mä mietin. Sitä funtsii ajatelleensa jotain helvetin jaloja ja hienoja asioita: tätä kaupunkii, ihmisiä, elämää niinku vittu, tajuutsä totuutta. Sitte sitä huomaakin tuijottaneensa johonkin helvetin mystiseen amulettiin jonkun alttaritaulun äärellä, jotka tipahtaakin yks kaks lattialle ja niiden takaa paljastuu oma valtava napa!"
Onpa hyvä etten ole kertonut tästä kenellekään.
Mutta jos tämä on minulle ainoa keino puhua Iisalmesta, tai puhua miltei siitäkin, voin kai yrittää kirjoittaa kaupungista jotakin lukemisen arvoista: mielenmaiseman.
Nyt kun lasiseksi paljastunut alttaritaulu amuletteineen on maassa palasina ja kaikille on selvää, että tuijotan tällä kertaa vain omaan napaani, ei kenellekään enää varmasti tule yllätyksenä jos kerron, etten voi olla pitämättä tästä kaupungista.
Lisäksi on mainittava, että se mitä tuossa äsken mainitsemassani valokuvassa itsestäni näen, on muutos. Loppujen lopuksi on kai kysymys paluusta paikkaan, jonka on joskus kokenut mutta ei enää koe omakseen. Kokee muttei samoin kuin ennen.
Ehkä on parasta aloittaa suhteestani tähän kaupunkiin kuusi vuotta maailmankaikkeuden alkuräjähdyksen jälkeen. Olin kuusi. Rakkaista isovanhemmistani äitini isä oli poissa ja äidin äitini muuttanut kerrostaloyksiöön Iisalmeen. Muistan, kuinka kävimme vanhempieni kanssa mummon luona kylässä, mummon asunnnon ja sen ympäristön sekä asiat, joita silloin pidin ihmiskunnan vakavahenkisimpinä saavutuksina: lähikaupan karkkiosaston ja kaupassa myytävät sarjakuvat Conan Barbaari ja Ryhmä-X. (En tietenkään voi muistaa myytiinkö näitä lehtiä juuri tässä paikassa, mutta tämä onkin oma mielenmaisemani.)
Voisin kertailla lapsuusmuistojani enemmänkin ilman että kukaan kysyi mitään, mutta ehkä on sittenkin parasta palata Kojoottiin ja siihen, että vaikka yritän, en enää osaa käyttäytyä täällä. Tämä käy ilmi tilatessani tyttöystäväni seurassa Kojootin tiskillä kahvin. (Unohdinko kertoa olleeni koko ajan hänen seurassaan? Voin kertoa, ettei se johdu hänestä.) En huomaa katsoa baarimikkoa silmiin ja olen aivan varma antaneeni töykeän, tai mikä vielä pahempaa, ylimielisen vaikutelman. Yritän korjata erheeni houkuttelemalla baarimikon uuteen katsekontaktiin hymyilymällä. Hän ei vastaa katseeseeni.
Ennen kyllä tiesin miten täällä oltiin. Kojootti. Tämä oli paikka, jossa kävin ensimmäisiä kertoja baarissa koska kykenin. Tulimme tänne lukiokavereiden kanssa huurteisessa etunojassa ja kirkkain silmin etsimään ensimmäisiä (ensimmäistä) seksikokemuksia (kokematta jäi). Sitä kuului kaupungin viikonlopun kuvastoon. Joi tuopista kaljaa, puhui murretta ja alkoi nuokkua baarijakkaralla kunnes henkilökunta poisti baarista huomattuaan, ettei virkoamisesta tulisi mitään ennen valomerkkiä. Saattoi sitä tervehtiä tuntemattomiakin.
Nyt Iisalmi on paikka, jossa silloin tällöin käväisen vieraillessani vanhempieni luona maaaseudulla; kaupassa, tai kuten nyt, baarissa, tyttöystäväni kyllästyttyä maaseudun hiljaiseloon.
En toivoakseni etsi tässä nyt pelkkää nostalgiaa, minua kiinnostaa myös tapahtunut muutos. En enää tunne tapoja täällä, tai tunnen ne kyllä, mutta olen kuin paluuta tekevä kehäraakki. Me olemme kuin kaksi vanhaa ystävää, joille törmätessään pitkästä aikaa on käynyt selväksi, ettei samanlaista säkenöivää vuoropuhelua kuin aikaisemmin enää synny.
Nyt täällä on kuuleman mukaan työttömyyttä, muuttotappiota. En osaa ryhtyä esittämään lukuja ja taulukoita, olen vain lukenut asiasta Hesarista ja osallistunut vain sen verran, että olen tullut ostaneeksi kaupungintorilta eurolla Iisalmen työttömien yhdistyksen jäsenen maalaaman puisen napin, joka roikkuu Jyväskylässä kylpyhuoneemme seinällä ja jossa lukee kädet.
Isäni sanoi kun vierailimme täällä hiljattain: - Kuoleva kaupunki… Isä kertoi muutakin kaupungintorilla odottaessamme äitini saapumista viikottaisesta uimajumpasta. Hän kertoi tarinan sota-ajan jälkeisestä työttömyydestä - niin kai sitä voisi kutsua. Isän tarinassa kaikki alkoi siitä, kun hän kertoi torin Kauppahallin olleen nuorena miehenä paikan, jossa hän odotteli "linjuria" - linja-autoa - armeijan palveluspaikkaansa. Isän mukaan Kauppahallilla pylväskatoksen alla roikotettiin siihen aikaan ulkosalla lihoja. Ilmeisesti yksi paikallinen elinkeino sotien jälkeen, jolloin oli paljon työttömyyttä, oli kulkea ostamassa tiloilta karjaa ja myydä se eteenpäin kauppiaalle. Isän tuttava harrasti tätä ja mukana kulki teurastaja. Teurastaja oli isokokoinen ja hyvätapainen mies, mutta humalassa pahapäinen. Mies joutui myöhemmin linnaan, koska oli armeijassa ilta- tai viikonloppulomilta palatessa puukottanut kuoliaaksi everstin. Eversti oli kävellyt miestä ja sen kaveria vastaan ja kysynyt mikseivät varusmiehet tervehdi. Sullahan se on se puukko, annapa se puukko, oli teurastaja sanonut. Miehellä oli sellainen loppu, että ryyppykaveri löi tätä kirveellä päähän.
Mitäpä siihen on lisäämistä? Mieleen tulee vain, että en todellakaan voi tietää minkälaista täällä olisi asua, kuinka monta ikävää ja surullista asiaa tähän kaupunkiin liittyy, montako alkoholistin raatoa, montako perhehelvettiä piiloutuneena ihmisten asuntoihin. Muistan seisoneeni intin puvussa rappukäytävässä, missä kuulin kaksikymmentä markkaa veteraanikeräykseen antaneen naisen kuulevan kunniansa mieheltään rahanmenon vuoksi asuntoonsa tultuaan. Teki mieli palauttaa rahat naiselle, joka ei ollut osannut sanoa haluavansa antaa vähemmän. ("No se vaan otti sen", hän selitti miehelleen, joka puolestaan huusi tälle: "Niille ee tarvii mittään antaa, saatana!") En uskaltanut koputtaa ovelle.
Tori on toinen tämän paikkakunnan kiintopisteistä ja siihen liittyy mieluisia muistoja. Täällä järjestettiin ainakin vielä lapsuudessani markkinoita, joissa helppoheikkien myyntipuheita oli kiehtovaa seurata ja kuunnella. Ja siitä laitetaan kirjotuspaperia emännälle, toinen laitetaan, kolomas, neljäs, viijes ja kuuves vielä laitetaan, eikö muka riitä, seihtämäs laitetaan… (Keijo Siekkinen on esittänyt mainiosti ja pitemmälti torin helppoheikin puheenpartta kirjassaan Kettuluolat, s. 60-62.) Muistan yhden näistä, merimieshattuisen, valkeapartaisen ja isomahaisen miehen, johon lapsena ihastuin. Hänessä oli jotain jännää, ihmiset kerääntyivät ja pysähtelivät tämän järjestämän shown ympärille, jotkut pelkästään kuuntelemaan tämän suunkäyntiä. Se oli viihdettä ja sosiaalinen tapahtuma. Oli sielläkin myös sellaista mistä ei saanut puhua: stripteaserekka.
Vielä Kojootissa. Baaritiskillä istuva nelikymppisen oloinen mies on viipynyt tässä baarissa ja ehkä kaupungissakin omasta mielestään liian kauan, vaikkei mitään sanokaan. Sen voi vain lukea hänen olemuksestaan. Tyttöystäväni juotua oluensa loppuun päätämme käydä vielä vastapäisessä Tuoppikellarissa. Vitsailemme, että näin hän saa paikallisesta iltaelämästä kokonaiskuvan.
Tuoppikellari on pientä lähiökapakkaa muistuttava keskustan baari. Tilatessani tiskillä teen huomaan vieressäni seisovan keski-ikäisen naisen tuijottavan nuorta miestä, minua, ja olen erottavani jonkinlaista ihailua. Löydämme pöydän tyttöystäväni kanssa ja tämä lähtee vessaan. Katselen ympärilleni. Tuossa pöydässä olen näkevinäni keski-ikäisiä metsäalan duunareita ja tuon pöydässä seisovan miehen katse on paljastavinaan minulle paikallisen ahdistuneen homoseksuaalin. Meneillään on Suomi-Venäjä -jääkiekko-ottelu, mutta täällä sitä ei katso juuri kukaan, koska nyt on karaoke. Baarin nurkassa ulko-oven vieressä on "esiintymislava", jonka laulajia suojaa asiakkaiden katseilta baarin sisempi ulko-ovi.
Kultani palaa ja kertoo vessassa jutelleensa yksinhuoltajatytön kanssa, joka on pitkästä aikaa päässyt viettämään vapaa-iltaa. Hetken päästä pöytäämme istuu kolme muuta ihmistä, nuori tyttö ja poika sekä tiskillä tapaamani keski-ikäinen nainen. Poika käy laulamassa karaokea. Pojalla on musta nahkatakki ja hän laulaa huonosti. Keski-ikäinen nainen on kovasti kiinnostunut pojan laulusta ja kannustaa seisaaltaan, tuoppi pystyssä: “Hyvä Jari!”
Poika palaa pöytään ja on hyvin tyytyväinen suoritukseensa. Seuraa "Hymyhuulet" jonkun toisen esittämänä ja poika esittelee tytölle istualtaan rock'n'roll -taitojaan. Hän mutristelee kulmiaan ja huuliaan. Hän heiluttelee mustan takin alta löytyviä hartioitaan, hän on paikallinen tähti. Tyttö nauttii selvästi pojan esityksestä. Keski-ikäinen nainen, jolla on muuten aivan vaakasuora musta otsatukka, sanoo nuorelle tytölle jotakin ja huomauttaa sitten tytön aksentista. Tyttö närkästyy ja selvittää, ettei ole täältä vaan Vaasasta kotoisin ja haluaa tietää, mikä syy naisella on pilkata tämän puhetyyliä. Jonkin ajan päästä nainen alkaa tilittämään minulle tapahtumia, että minkä takia häntä ikkään kuin syytetään, että minkä takia se on niin, että ihminen aina on sillä tavalla, että häntä muka uhataan, että minä, vaikka minä en kellekään mittää, että minä olisin tässä jotakin pahhaa, en kellekään mittää.
Ymmärrän myöhemmin, että käynnissä saattoi olla jonkinlainen pinnan alla kytenyt kolmiodraama näiden kolmen ihmisen välillä, nainen taisi olla liikaa pojan perään. Nainen jatkaa juttelua kanssamme. Kulta ei oikein jaksaisi jutustella, hän on saanut nuoruudessaan tarpeekseen vääriin pöytiin tunkevien kännisten ymmärtämisestä. Minua hän sen sijaan kiinnostaa. Naisen “mikä sinä olet horoskoopiltasi?” on kysymys, johon vastaan “hyppivä härkä” kunnes hellyn äkkiä ja vastaan olevani kaksonen. “Sulla on kaks persoonallisuutta”, nainen sanoo tähän. Hetken päästä hän toistaa ääneen käyttämäni kysymyssanan “mittee?” jota olen käyttänyt ollaksesi miellyttävä ja sopiakseni joukkoon - käytän murretta täällä vieläkin leveämmin kuin ennen - koska se on hänellekin liian maalainen, hän itse jotain siltä väliltä.
Niin kuin Iisalmi. Sanon sen taas kerran, mutta niin se on. Kaupunki jotain siltä väliltä, ei maaseutua eikä oikein kaupunkikaan. Tämä on paikka, jossa tilanteessa, missä baariin on väkisin pyrkimässä ympäripäissään oleva nuori mies tapahtuu seuraavaa. Keski-ikäinen ja sympaattinen mutta aloitteellisuuspulasta kärsivä portsari yrittää puhua nuorison edustajaa ulos kuin maalaisisäntä liian juopunutta sukulaistaan: "Elä kehtoo, lähe nyt kuule vuan, elä elä nyt…". Häiriköijä potkii lopulta baarista poistuttuaan pari kertaa turhautuneena ulko-ovea kuin paraskin kaupunkilaisnuori.
Nainen kysyy vielä minkä alan ihmisiä olemme, ja esiteltyämme itsemme kielenkääntäjäksi ja museotyöntekijäksi hän haluaa kätellä meidät. Kysyn häneltä minkä alan ihminen hän on ja hän vastaa olevansa monen alan ihminen sekä parturi.
Ja on aika jättää Iisalmi. Olemme poistuneet perjantaisesta Tuoppi -baarin savusta, jonne en tunne halua jäädä. On jollakin tavalla tehtävä tuttavuutta sen epämiellyttävän ajatuksen kanssa, että nämä ihmiset, nämä ihmiset täällä, olisivat jotenkin vähemmän kyvykkäitä ja enemmän yksinkertaisempia kuin minä ja ihmiset joiden seurassa nykyisin viihdyn. Että nämä ihmiset - otsatukkansa vaakasuoraksi leikanneen ja nousuhumalassa keikkuvan parturin tavoin - olisivat tuomittuja Savonkadun savuiseen Tuoppikellariin jankuttamaan kysymyksiä, joiden päivänselviä vastauksia eivät koskaan tule löytämään Iisalmen pimeästä yöstä horoskooppikirjojensa avulla.
Tekee mieli pitää mielessä ja uskoa päiväsaikaiseen, kesäiseen tai talviseen, yritteliääseen Iisalmeen. Tekee mieli pitää mielessä ne kauppojen työntekijät, jotka kumotessaan hedelmähyllylle päivän kolmannen appelsiinikorinsa saattavat tokaista vieressä seisovalle asiakkaalle: “Tuas mänj yks”. Kauppojen asiakkaat, jotka tulevat sovittamaan vieraan ihmisen käsiin kaupan hansikkaita, koska tämä sattuu olemaan samankokoinen kuin se sukulaispoika, jolle niitä ollaan hankkimassa ("Ja niinhän nuo on käetkin!"). Tuon elämänasenteen ja välittömyyden kuvajaisena ovat ihmiset, joiden askelten alla kaikuu harmaa asfaltti mutta joiden päät osoittavat kohti sinistä poutataivasta. He elävät niin kuin muissakin kaupungeissa eletään, kävelevät tai ajavat kaupungissaan päivästä toiseen, tämän kaupungin harvalla shakkilaudalla, lähestyvät päivän päätteeksi asuntoaan, käyvät rappukäytäväänsä ja nousevat ylös kierreportaita kohti kotia, päivittäin, kohti määränpäätä, tuntien kavutessaan kulkunsa lopulta käyvän aina vain hitaammaaksi ja raskaammaksi, ja joilla tuota tympeää lopullisuuden osoitinta vastaan on asettaa vain oman äitini tyhjännauru.
"Vielä minä jaksan nauraa."
maanantaina, heinäkuuta 10, 2006
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)