Yksi taide- ja (populaari)tiedekokemus

Alkeishiukkaset muodostavat atomeja, atomit molekyylejä, molekyylit soluja ja soluista muodostumme me. Voiko näin ollen elämämme - koko elämämme - palauttaa alkeishiukkastasolle? Ajatuksemme, minämme, valintamme: voimmeko puhua vapaasta tahdosta? Vastaus tähän jäänee (vielä) filosofiseksi spekulaatioksi?

Tätä mietin lukiessani Neil Shubinin kirjaa Universumi sisällämme. Helsingissä käyn Taidehallissa valokuvaaja Esko Männikön näyttelyssä. Vastapäätä on Luonnontieteellinen keskusmuseo, jossa myös käyn. Miten kokemukset erosivat toisistaan? Miten Shubinin lukeminen eroaa Knausgårdin Taistelustani?

Kun Luonnontieteellisessä katson selkärankaisten kehitystä homo sapiensiin saakka, saatan tuntea ihmetystä, epämääräistä ihmeen tuntua, tyydytystä ymmärtäessäni evien kehittyneen raajoiksi miljoonien vuosien kuluessa. Kun katson Männikön tauluja, en ymmärrä paljoakaan, mutta tunnen. En tiedä mikä liikahtaa, mutta poistuessani rakennuksesta melkein jo tiedän jotain olevan mukanani.

Taide, tässä tapauksessa valokuvat, aktivoivat emotionaalisen (irrationaalisen?) puolen minussa. Niin korvaamaton kuin vesimolekyyli onkin elämän kannalta, en saata muodostaa siihen tunnesidettä. Näistä kahdesta kokemuksesta on toinen henkilökohtaisempi.