keskiviikkona, kesäkuuta 27, 2012


Muistan yhä kun haimme rannasta,
         isä ja poika,
    tuulenkaatojako ne olivat,
         katselleeni vastarannan mäen kuusimetsää
    ja nähneeni siinä jumalan kudosta,
rankojen kolinan niiden noustessa lavalle,
     sanomattoman kaiun kimpoilemassa
                 tyhjällä lahdella.

Murhamies siltä kylältä
            kyyditsi vastarannan puita
          tukkeina pois.
              Se oli sitä aikaa
                    kun isä vielä eli.

Ja niinhän se on,
    ettei näkemäänsä voi turhaa luottaa,
poissalo, kun sitä kestää tarpeeksi,
on vain poissaoloa
        ja rakkaus
                 elävien asia.


Lapsi huutaa nimeäsi,
hysteerisesti, niin kuin kesän vihreydessä on


kohtuuttomuuden tuntu,
rakkautta,

kuten punakylkirastas laulaa
vanhempasi kuolinpäivänä läpi yön
koska on kevät.

On kevät,
ei rakastaa voi kokonaan ohi,
ei toinen tavoita toistaan
eikä rakastaa voi kokonaan ohi.