Muistan yhä kun haimme rannasta,

         isä ja poika,

    tuulenkaatojako ne olivat,

         katselleeni vastarannan mäen kuusimetsää

    ja nähneeni siinä jumalan kudosta,

rankojen kolinan niiden noustessa lavalle,

     sanomattoman kaiun kimpoilemassa

                 tyhjällä lahdella.

Murhamies siltä kylältä

            kyyditsi vastarannan puita

          tukkeina pois.

              Se oli sitä aikaa

                    kun isä vielä eli.

Ja niinhän se on,

    ettei näkemäänsä voi turhaa luottaa,

poissalo, kun sitä kestää tarpeeksi,

on vain poissaoloa

        ja rakkaus

                 elävien asia.

Lapsi huutaa nimeäsi,

hysteerisesti, niin kuin kesän vihreydessä on

kohtuuttomuuden tuntu,

rakkautta,

kuten punakylkirastas laulaa

vanhempasi kuolinpäivänä läpi yön

koska on kevät.

On kevät,

ei rakastaa voi kokonaan ohi,

ei toinen tavoita toistaan

eikä rakastaa voi kokonaan ohi.