Tämä on ollut ja lapsuuteni ja nuoruuteni kaupunki, vaikken ole täällä koskaan asunutkaan. Tämä on ollut kaupunki; Iisalmi, paikka joka ei enää tunnu kaupungilta muttei oikein kylältäkään, jollaisessa vietin parikymmentä ensimmäistä ikävuottani. Se on jotain siltä väliltä. Iisalmi on pienempi kaupunki kuin Jyväskylä jossa asun ja joka on pieni kaupunki sekin - mutta ei niin pieni kuin Iisalmi. Kun parkkeeraat auton kaupungintorille ja kävelet sisään Kojootti -baariin Savonkadun ja Pohjolankadun risteyksessä saattavat tuntemattomat sisäänkäynnin vieressä istuvat ihmiset morjestaa sinulle, ja sisemmällä vastaantulevat yhtä lailla tuntemattomat ihmiset ehkä nyökkäävät sinulle ja katsovat harmittomasti ja hyväntahtoisesti silmiisi. Olemassolosi huomioidaan ja se saa hyväksynnän ikään kuin sivumennen, siinä sivussa. Näin ei käy isommassa kaupungissa.
Olen nyt sisällä Kojootti -baarissa ja edellinen tapahtuma tuijottaa minua silmiin ikään kuin haluten kertoa minulle jotakin. Itse asiassa se on oma katseeni, peili johon tuijotan. Siksi se kiinnostaa minua. Vanha valokuva itsestäni. Kun aloin kirjoittamaan Iisalmesta, luulin todellakin alkavani kirjoittamaan Iisalmesta tai korkeintaan Iisalmesta ja itsestäni. Nyt huomaan kirjoittavani pelkästään itsestäni. Saisiko siitä hyvän standup -koukun: "Tiedätteks te mitä? Mä oon huomannu olevani kiinnostunut ennen kaikkee itestäni. Ainoo juttu mikä tässä on todella noloo on se, että mä oon käyttänyt siihen niin paljon aikaa tajuamatta mitä mä mietin. Sitä funtsii ajatelleensa jotain helvetin jaloja ja hienoja asioita: tätä kaupunkii, ihmisiä, elämää niinku vittu, tajuutsä totuutta. Sitte sitä huomaakin tuijottaneensa johonkin helvetin mystiseen amulettiin jonkun alttaritaulun äärellä, joka tipahtaakin yks kaks lattialle ja sen takaa paljastuu oma valtava napa!"
Onpa hyvä etten ole kertonut tästä kenellekään.
Mutta jos tämä on minulle ainoa keino puhua Iisalmesta (tai puhua melkein siitäkin) voin kai yrittää kirjoittaa kaupungista jotakin lukemisen arvoista - jonkinlaisen mielenmaiseman.
torstaina, huhtikuuta 27, 2006
Törmäsin eilen baarissa yhteen tuttuun ja toiseen vähemmän tuttuun paikalliseen kirjailijaan, ja kertoilin näistä isäni mainitsemista jutuista. Neuvoivat ottamaan yhteyttä yliopistoon, etnologian ja lääketieteen laitoksen professoreihin. Sitten turisivat vielä kaivonkatsojista ja metsänpeitosta, joista jälkimmäinen oli mulle täysin vieras käsite. Se tarkoittaa sitä että joutuu metsässä - tai vaikka kaupungissakin - tilaan, jossa kaikki pyyhkiytyy mielestä. Et tiedä missä olet. Tällainen, että se ottaa sut valtaansa, pitää sua hallussaan. Hyö usko tähän. Ihme homma.
Well, täytyypä näin sitten tehdä.
Well, täytyypä näin sitten tehdä.
tiistaina, huhtikuuta 25, 2006
Onko tässä ruvettava sukututkijaksi?
Palatakseni edelliseen juttuun, lähikirjastosta - aplodeja - löytämääni Suomalaisen kirjallisuuden seuran Kansanomainen Lääkintätietous (toim. Matti Hako, Helsinki 1957) -teokseen on koottu seuran kansanperinnearkiston suurkokoelmista "kansanomaiset käsitykset taudeista ja niiden parannuskeinoista". Kirja koostuu eri aihepiirien mukaan nimetyistä, seuraavan kaltaisista, jutuista: "Keltatautisen on katsottava tervaan, silloin hän tulee terveeksi. Sortavala."
Yksi aihepiireistä on verensulkijat. Matti Pirttikoskesta Perhosta kertova tapaus (s. 225) on rakenteeltaan täysin sama kuin isäni kertoma: "Matti Pirttikoski osasi veren seisauttaa eikä tarvinnut nähdäkään haavan saanutta. Viitalammen poika löi pahasti kirveellä jalkaansa. Mentiin kutsumaan Matti Pirttikoskea. Matti ei lähtenyt, sanoi vain, että se on jo lakannut, ja niin se olikin".
Myös seuraava Pohjois-Savosta Iisalmen maalaiskunnasta poimittu selostus parantajista on kirjassa (s. 219): "Iisalmen tienoiden kuuluisimpia noitia ja poppamiehiä ovat olleet Sorjulainen Lapinlahdelta ja Juho Rissanen, Juho Kauppinen ja Tuomas Kettunen. Nämä paransivat tauteja lääkkeillään, joita he keittivät ruohoista ja monista muista aineksista. Lääkettä paremmaksi uskottiin kansan keskuudessa kuitenkin loitsua. Jos noilla noidilla ja poppamiehillä oli pahoja tauteja parannettavina, kävivät he hakemassa tarveaineitaan öisin hautuumaalta ja kirkostakin. Näistä puoskareista oli kyllä usein suuri apu taudeille, mutta usein he saivat pahaakin aikaan, jos tahdottiin jollekin kostaa. Tällaisia noitia ja poppamiehiä pelättiin ja jumaloitiin Iisalmen tienoilla vielä vuotena 1855."
Olin jo unohtanut isäni maininneen tosiaan myös siitä, että nämä parantajat "ee tarvinneet kirkonavaimia". On vaikea tietää, onko isäni sekä kuullut että lukenut näistä jutuista ja tullut yhdistelleeksi niistä oman kudelmansa, jota meikäläinen tässä ahmii nyt kuin maalaispoika ensi kerran banaania - kuorineen. (Isäni kertoma tapaus muuten tämäkin: "Onpa pahhoo!")
Näinhän me ihmiset teemme. Isä väitti myös, että "50-luvulla" tästä verenseisauttajasta tarinoivia olisi haastateltu johonkin lehteen. Tekisi mieli päästä lähemmäksi totuutta. Mitenkähän asiassa voisi nyt edetä, anyone? Varmaankin ottamalla yhteyttä sukulaisiin.
Yksi aihepiireistä on verensulkijat. Matti Pirttikoskesta Perhosta kertova tapaus (s. 225) on rakenteeltaan täysin sama kuin isäni kertoma: "Matti Pirttikoski osasi veren seisauttaa eikä tarvinnut nähdäkään haavan saanutta. Viitalammen poika löi pahasti kirveellä jalkaansa. Mentiin kutsumaan Matti Pirttikoskea. Matti ei lähtenyt, sanoi vain, että se on jo lakannut, ja niin se olikin".
Myös seuraava Pohjois-Savosta Iisalmen maalaiskunnasta poimittu selostus parantajista on kirjassa (s. 219): "Iisalmen tienoiden kuuluisimpia noitia ja poppamiehiä ovat olleet Sorjulainen Lapinlahdelta ja Juho Rissanen, Juho Kauppinen ja Tuomas Kettunen. Nämä paransivat tauteja lääkkeillään, joita he keittivät ruohoista ja monista muista aineksista. Lääkettä paremmaksi uskottiin kansan keskuudessa kuitenkin loitsua. Jos noilla noidilla ja poppamiehillä oli pahoja tauteja parannettavina, kävivät he hakemassa tarveaineitaan öisin hautuumaalta ja kirkostakin. Näistä puoskareista oli kyllä usein suuri apu taudeille, mutta usein he saivat pahaakin aikaan, jos tahdottiin jollekin kostaa. Tällaisia noitia ja poppamiehiä pelättiin ja jumaloitiin Iisalmen tienoilla vielä vuotena 1855."
Olin jo unohtanut isäni maininneen tosiaan myös siitä, että nämä parantajat "ee tarvinneet kirkonavaimia". On vaikea tietää, onko isäni sekä kuullut että lukenut näistä jutuista ja tullut yhdistelleeksi niistä oman kudelmansa, jota meikäläinen tässä ahmii nyt kuin maalaispoika ensi kerran banaania - kuorineen. (Isäni kertoma tapaus muuten tämäkin: "Onpa pahhoo!")
Näinhän me ihmiset teemme. Isä väitti myös, että "50-luvulla" tästä verenseisauttajasta tarinoivia olisi haastateltu johonkin lehteen. Tekisi mieli päästä lähemmäksi totuutta. Mitenkähän asiassa voisi nyt edetä, anyone? Varmaankin ottamalla yhteyttä sukulaisiin.
maanantaina, huhtikuuta 24, 2006
Verenseisauttaja
Ihmeellinen juttu. Suvussamme on kai ollut kansanparantaja, "taikuri", "verenseisauttaja". Isäni, joka asuu maaseudulla, kertoi minulle tästä tarinoita. Seisauttaja on ollut ilmeisesti isäni isoisän setä. Tämä pitää vielä tarkistaa. Kaikki lähti siitä kun kysyin isältäni, oliko hän tarkoittanut isäänsä vai isoisäänsä kertoessaan juttua telkän munien varastamisesta. Isä sanoi tarkoittaneensa isäänsä.
Juttu meni näin. Ilmeisesti tapana oli ollut munittaa telkkiä, viedä osa niiden munista. Tässä puhutaan nyt Pohjois-Savon maaseudusta joskus viime vuosisadan alkupuolella. Seuraavaksi isälleni juontui mieleen seuraava juttu tästä verenseisauttajasta. Seisauttajalla oli ollut oma telkkä, puuhun hakattiin kirveellä sille reikä. Se oli sitten oma eikä naapuri saanut sieltä varastaa. Sattui kuitenkin niin, että joku oli sieltä munia vienyt. "Ei se sitä onnekseen tehnyt", oli seisauttaja sanonut. Seuraavaksi seisauttajan luokse tuli renki, jonka käsivarteen oli ilmestynyt tulehdus. "Mistähän se lie tullu?", seisauttaja tiesi kysyä. Hän oli noitunut rengin.
Toinen tarina meni niin, että seisauttajan luokse tultiin apua pyytämään läheisen verenvuodon takia. "Mänkee vuan kottiinne, niin se on loppunu". Näin oli käynyt. Kolmas meni niin, että seisauttaja oli käskenyt tulijaa lähtemään kävelemään tiettyyn suuntaan ja sanonut, että tämä tulee löytämään tältä suunnalta itselleen jäniksen. Kävijä ei tietenkään ollut koskaan aikaisemmin edes käynyt metsällä, mutta jänis löytyi juuri siitä suunnasta kuin pitikin.
Juttu meni näin. Ilmeisesti tapana oli ollut munittaa telkkiä, viedä osa niiden munista. Tässä puhutaan nyt Pohjois-Savon maaseudusta joskus viime vuosisadan alkupuolella. Seuraavaksi isälleni juontui mieleen seuraava juttu tästä verenseisauttajasta. Seisauttajalla oli ollut oma telkkä, puuhun hakattiin kirveellä sille reikä. Se oli sitten oma eikä naapuri saanut sieltä varastaa. Sattui kuitenkin niin, että joku oli sieltä munia vienyt. "Ei se sitä onnekseen tehnyt", oli seisauttaja sanonut. Seuraavaksi seisauttajan luokse tuli renki, jonka käsivarteen oli ilmestynyt tulehdus. "Mistähän se lie tullu?", seisauttaja tiesi kysyä. Hän oli noitunut rengin.
Toinen tarina meni niin, että seisauttajan luokse tultiin apua pyytämään läheisen verenvuodon takia. "Mänkee vuan kottiinne, niin se on loppunu". Näin oli käynyt. Kolmas meni niin, että seisauttaja oli käskenyt tulijaa lähtemään kävelemään tiettyyn suuntaan ja sanonut, että tämä tulee löytämään tältä suunnalta itselleen jäniksen. Kävijä ei tietenkään ollut koskaan aikaisemmin edes käynyt metsällä, mutta jänis löytyi juuri siitä suunnasta kuin pitikin.
keskiviikkona, huhtikuuta 19, 2006
Olisikohan tuosta edellisestä aihioksi satiiriseen novelliin? Itseäni jotenkin kiehtoo ajatus saksalaisista sotilaista Volgan rannalla, katseet kohti aukeaa aroa. Kiehtoo nimenomaan ja vain siinä mielessä, että tämä moninaisin tavoin esitetty tapaus vaikuttaa jonkinlaiselta yhteisesti koetulta kangastukselta, johon sotilaat tuijottavat helteisen auringon alla. Jonkinlainen hurmostila, miltei uskonnollinen. "Olemme saapuneet määränpäähän, paratiisiin". En tiedä mikä siinä kiehtoo. Jonkinlainen ironia siinä syntyy, kun nämä sotilaat ovat sodan loputtua miltei kaikki kaatuneita. Hirvittävä tapaus. Niin, olisikohan tuosta..?
Tykkimiehen päiväkirjasta...
18. elokuuta 1942, Volga
Täällä vihdoin! Rakas kotiväki, kunpa tekin olisitte täällä! Patterimme on kaivautunut tämän valtavan joen varrelle. Puistossa jota asutamme on tammia, jalokastanjoita ja oleantereita. Ympärillämme on viljelypalstoja, joissa voimme kasvattaa meloneja, tomaatteja, viiniköynnöksiä ja hedelmäpuita. Päärynäpuu tarjoaa komentopaikallemme oivallisen suojan ja kun tuuletamme hetkeksi päitämme, kypsät hedelmät putoilevat kypäriimme. Donjoen virta, joka sekin oli vaikuttava luontoelämys, kalpenee mahtavan Volgan rinnalla. Paratiisi.
22. elokuuta 1942, Volga
Rakas kotiväki! Viljelyksemme ovat jo hyvällä alulla. Edelliset asukkaat ovat jättäneet lisäksi palstoille runsaasti pientä naposteltavaa. Kun nousee puistomme kukkulalle ja katsoo itään, näkee Volgan takana aukeavan laajan aron. En halua pahoittaa patterin poikien mieltä - he ovat varmasti yhtä kiintyneitä tähän pieneen pyhäkköömme kuin minäkin - mutta kieltämättä näkymä houkuttelee hiukkasen. Aasia. Tohtisimmeko joskus lähteä täältä? Epäilen. Patterin päällikkö vain hörähti, kun esitin hänelle tämän kysymyksen paistaessamme kaikki makkaroita iltatulilla. (Älkää vain kysykö mistä saimme lihan!) Mielestäni hetki oli sopiva. Muut katsahtivat minuun ja tuijottivat hetkisen. Ehkä onnistuin tekemään vaikutuksen, jopa kapteeniin. Yleensä hän vain mulkoilee meitä tai katselee synkeänä horisonttiin. Tyypillistä upseeriainesta: synkeä melankolikko.
Ps. Vaikka melonimme nyt menestyvätkin niin en saata olla miettimättä, tulemmeko täällä toimeen kun talvi tulee? Tarkoitukseni ei ole rienata, mutta viime joulusta Moskovan liepeillä jäi puuttumaan jotain.
Pps. Iloksemme näemme täältä Stalingradin kaupungin, jonka yksi meistä risti Akropoliiksi. Se hohkaa valkoisena auringossa.
28. elokuuta 1942, Volga
Takaisku! Julma vihollisen tykistötuli on tuhonnut viiniköynnökset ja melonipalstani. Tiedän sen olevan sattumaa, mutta tuntuu kuin he olisivat tahallaan pyrkineet tuhoamaan juuri jälkimmäiset näiden kasvun ollessa tällä viikolla poikkeuksellista. Edellisten menetyksessä masentaa vain menetetty kauneus ja vaikutus patterin ilmapiiriin. Ei kukaan mitään suoraan sano, sen pystyy vain aistimaan. Alikessummekin raivostui huomatessaan minun kulkevan pommitetuilla viljelyksillämme ja määräsi minut kuuden tunnin yövartioon. Kaikilla on tapansa… Nuo köynnökset... jopa Akropoliin yllä on mustia savupilviä. (Lentäjämme ovat olleet ahkeria.)
15. syyskuuta 1942, Volga
Talvi on täällä. Lumi ei ole vielä langennut maahan - pakkanen on. Satomme on jäänyt tänä syksynä heikommaksi kuin osasin odottaa. Muut aina raivostuvat kun mainitsen asiasta ja ryhtyvät herjamaan minua. Ymmärrän heidän turhautumisensa, mutta mikä pakko heillä on purkaa se minuun? Kaikki tuntuu niin kummalliselta. Puiden juurille tippunut lehvistö kääntää ne silmissämme ylösalaisin. Missä on meidän paikkamme?
(myöhemmin) Patterin päällikkö määräsi illansuussa kaikki järjestymään paririviin ja kertoi, että meidän oli aika lähteä ("Välittömästi", hän sanoi."Myös meidän romantikkomme", hän lisäsi ja katsoi minuun. Kaikkia nauratti). Olin kieltämättä helpottunut. Volga hymisi yksitoikkoista säveltään selkämme takana. Miten tuo sama virta voi olla muuttunut niin lohduttoman kuuloiseksi! Mutta niin se on, en minäkään ymmärrä miten olisimme voineet tulla täällä toimeen pitemmän aikaa. Lohduttaudun ajatuksella seuraavasta määränpäästä: Stalingrad alias Akropolii…
Täällä vihdoin! Rakas kotiväki, kunpa tekin olisitte täällä! Patterimme on kaivautunut tämän valtavan joen varrelle. Puistossa jota asutamme on tammia, jalokastanjoita ja oleantereita. Ympärillämme on viljelypalstoja, joissa voimme kasvattaa meloneja, tomaatteja, viiniköynnöksiä ja hedelmäpuita. Päärynäpuu tarjoaa komentopaikallemme oivallisen suojan ja kun tuuletamme hetkeksi päitämme, kypsät hedelmät putoilevat kypäriimme. Donjoen virta, joka sekin oli vaikuttava luontoelämys, kalpenee mahtavan Volgan rinnalla. Paratiisi.
22. elokuuta 1942, Volga
Rakas kotiväki! Viljelyksemme ovat jo hyvällä alulla. Edelliset asukkaat ovat jättäneet lisäksi palstoille runsaasti pientä naposteltavaa. Kun nousee puistomme kukkulalle ja katsoo itään, näkee Volgan takana aukeavan laajan aron. En halua pahoittaa patterin poikien mieltä - he ovat varmasti yhtä kiintyneitä tähän pieneen pyhäkköömme kuin minäkin - mutta kieltämättä näkymä houkuttelee hiukkasen. Aasia. Tohtisimmeko joskus lähteä täältä? Epäilen. Patterin päällikkö vain hörähti, kun esitin hänelle tämän kysymyksen paistaessamme kaikki makkaroita iltatulilla. (Älkää vain kysykö mistä saimme lihan!) Mielestäni hetki oli sopiva. Muut katsahtivat minuun ja tuijottivat hetkisen. Ehkä onnistuin tekemään vaikutuksen, jopa kapteeniin. Yleensä hän vain mulkoilee meitä tai katselee synkeänä horisonttiin. Tyypillistä upseeriainesta: synkeä melankolikko.
Ps. Vaikka melonimme nyt menestyvätkin niin en saata olla miettimättä, tulemmeko täällä toimeen kun talvi tulee? Tarkoitukseni ei ole rienata, mutta viime joulusta Moskovan liepeillä jäi puuttumaan jotain.
Pps. Iloksemme näemme täältä Stalingradin kaupungin, jonka yksi meistä risti Akropoliiksi. Se hohkaa valkoisena auringossa.
28. elokuuta 1942, Volga
Takaisku! Julma vihollisen tykistötuli on tuhonnut viiniköynnökset ja melonipalstani. Tiedän sen olevan sattumaa, mutta tuntuu kuin he olisivat tahallaan pyrkineet tuhoamaan juuri jälkimmäiset näiden kasvun ollessa tällä viikolla poikkeuksellista. Edellisten menetyksessä masentaa vain menetetty kauneus ja vaikutus patterin ilmapiiriin. Ei kukaan mitään suoraan sano, sen pystyy vain aistimaan. Alikessummekin raivostui huomatessaan minun kulkevan pommitetuilla viljelyksillämme ja määräsi minut kuuden tunnin yövartioon. Kaikilla on tapansa… Nuo köynnökset... jopa Akropoliin yllä on mustia savupilviä. (Lentäjämme ovat olleet ahkeria.)
15. syyskuuta 1942, Volga
Talvi on täällä. Lumi ei ole vielä langennut maahan - pakkanen on. Satomme on jäänyt tänä syksynä heikommaksi kuin osasin odottaa. Muut aina raivostuvat kun mainitsen asiasta ja ryhtyvät herjamaan minua. Ymmärrän heidän turhautumisensa, mutta mikä pakko heillä on purkaa se minuun? Kaikki tuntuu niin kummalliselta. Puiden juurille tippunut lehvistö kääntää ne silmissämme ylösalaisin. Missä on meidän paikkamme?
(myöhemmin) Patterin päällikkö määräsi illansuussa kaikki järjestymään paririviin ja kertoi, että meidän oli aika lähteä ("Välittömästi", hän sanoi."Myös meidän romantikkomme", hän lisäsi ja katsoi minuun. Kaikkia nauratti). Olin kieltämättä helpottunut. Volga hymisi yksitoikkoista säveltään selkämme takana. Miten tuo sama virta voi olla muuttunut niin lohduttoman kuuloiseksi! Mutta niin se on, en minäkään ymmärrä miten olisimme voineet tulla täällä toimeen pitemmän aikaa. Lohduttaudun ajatuksella seuraavasta määränpäästä: Stalingrad alias Akropolii…
torstaina, huhtikuuta 13, 2006
hahmotelmia
En oikein tiedä mitä olen tekemässä. Olen jo saanut ohjeita miten täällä tulisi toimia. Ne ovat varmaan oivallisia, mutta en osaa ottaa niitä vielä onkeeni. Toisilla on ollut aikaa (ja kiitettävää intoa) hahmotella, kuinka blogihommien tulisi edetä. Tänne nyt voi heittää mitä vain, minä sanon. Eräänlainen roskakori, pika-ajatus, hahmotelma, heittoyritys. Päiväntuoma. Menikö sukkana?
Ilman hahmotteluja tämä tuntuu demokraattiselta paikalta, se siinä tuntuu hyvältä. Ainoa ongelma on, jos sen katsoo ongelmaksi, että tätä lukee tuskin kukaan. Ja että tietämättömyyteni saattaa kostautua jollakin tavalla. Mutta vielä se ei haittaa, koska en tunne halua tehdä erottelua vakavastiotettavan ja napanöyhdän välillä.
Ilman hahmotteluja tämä tuntuu demokraattiselta paikalta, se siinä tuntuu hyvältä. Ainoa ongelma on, jos sen katsoo ongelmaksi, että tätä lukee tuskin kukaan. Ja että tietämättömyyteni saattaa kostautua jollakin tavalla. Mutta vielä se ei haittaa, koska en tunne halua tehdä erottelua vakavastiotettavan ja napanöyhdän välillä.
keskiviikkona, huhtikuuta 12, 2006
Juudaksen evankeliumi
Olipa kerran Juudaksen evankeliumi. Juudaksen evankeliumi oli paperia ja pikku hiljaa se vanheni. Kului aikaa. Juudaksen evankeliumin luokse tuli tekstintutkija ja luki sitä. Mielenkiintoista, ajatteli tekstintutkija.
Paikalle tuli luonnontieteilijä. Silloin tapahtui ihme. Juudaksen evankeliumi alkoi puhutella luonnontieteilijää. "Juudas on sankari! Juudas teki Jeesuksen tahdon mukaan!", Juudaksen evankeliumi karjui luonnontieteilijälle. "Haa, tämäpä vasta jotakin", luonnontieteilijä sanoi hieroen kämmeniään yhteen. Silloin hän huomasi tekstintutkijan ja sanoi tälle: "Katsopas, sinäkin siinä! Kuulitko mitä tämä kirja sanoi?"
Mitä tekstintutkija vastasi luonnontieteilijälle?
Paikalle tuli luonnontieteilijä. Silloin tapahtui ihme. Juudaksen evankeliumi alkoi puhutella luonnontieteilijää. "Juudas on sankari! Juudas teki Jeesuksen tahdon mukaan!", Juudaksen evankeliumi karjui luonnontieteilijälle. "Haa, tämäpä vasta jotakin", luonnontieteilijä sanoi hieroen kämmeniään yhteen. Silloin hän huomasi tekstintutkijan ja sanoi tälle: "Katsopas, sinäkin siinä! Kuulitko mitä tämä kirja sanoi?"
Mitä tekstintutkija vastasi luonnontieteilijälle?
Jättikö viestiä?
Blogi: oma olohuone.
Blogi: kerhotila, jossa viettää aikaa.
Blogi: onko kukaan käynyt, onko ketä näkynyt? Jättikö viestiä?
Blogi: kerhotila, jossa viettää aikaa.
Blogi: onko kukaan käynyt, onko ketä näkynyt? Jättikö viestiä?
Tyypillinen kolumnistin ongelma: kova halu kirjoittaa, muttei mitään sanottavaa. Tyypillinen kolumnistin aihe: on kirjoitettava, vaikkei ole mitään sanottavaa. Tyypillinen valituksen aihe: kolumnisti, joka kirjoittaa siitä, ettei ole mitään sanottavaa. Tyypillinen blogin aihe: ei mitään sanottavaa. Päätän täältä tähän.
tiistaina, huhtikuuta 11, 2006
kivaa on ainakin
Kuuntelin Leinoa ja ollessani vielä huonon päivän vaikutuksen alaisena löysin siitä jotain uutta. Tällä kuolemaa tuimakkaasti tuijottavalla ja pian kuolevalla kertojalla ei suksi luista, ei ei luista ei, mutta kuuntelepa miten komealta runo kalskahtaa ja - katsos! - komeastihan se luistaa. Samassa olikin jo ilta ja vastaani pyöräili pinkinvärinen pyöräilijä toivottaen minulle oikein hyvää kevättä. Kiitin samoin ja hän myös, sitten olinkin jo miettimässä onko maailmassa olemassa hyvää, valitettavasti. Mutta ei se mitään. Kivaa on ainakin.
Erona oli...
Tytön sanomasta hänen viitatessaan isäänsä löytyi varmaan yksi tärkeä ero nykyisen ja entisen maailman/tilanteen välillä: "Se on saanut viran heti valmistuttuaan, mutta maailma on vähän erilainen nykyään". Oma rimpuilu ja halu näyttää tytön isälle - nyt kun työpaikka, vaikkakin lyhyt, oli tullut -, että itsestä oli johonkin, ei ollut tuonut vuolasta kiitosvirtaa tai edes kummempaa kiinnostuksen osoitusta. Se oli tuntunut niin tympeältä. Se on semmonen, tyttö lohdutti.
Eron voisi kuvitella lukevansa jostain romaanista. "Lue 'osallistuvan' nuorenparin aikuistumisyrityksistä 70-luvun alun Suomessa". "80-luvun kaupunkilaisen raju irtiotto". Tämä vain oli nyt tässä ja sinä olit siinä. Eikä kyse ollut mistään appiukon ehdottamasta nyreydestä, sillä saattoi olla huono päivä. Mutta ehkä siellä pohjalla näki oman paikkansa erona edelliseen sukupolveen. Sille saattoi antaa nämä sanat.
Eron voisi kuvitella lukevansa jostain romaanista. "Lue 'osallistuvan' nuorenparin aikuistumisyrityksistä 70-luvun alun Suomessa". "80-luvun kaupunkilaisen raju irtiotto". Tämä vain oli nyt tässä ja sinä olit siinä. Eikä kyse ollut mistään appiukon ehdottamasta nyreydestä, sillä saattoi olla huono päivä. Mutta ehkä siellä pohjalla näki oman paikkansa erona edelliseen sukupolveen. Sille saattoi antaa nämä sanat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)