keskiviikkona, huhtikuuta 19, 2006

Tykkimiehen päiväkirjasta...

18. elokuuta 1942, Volga

Täällä vihdoin! Rakas kotiväki, kunpa tekin olisitte täällä! Patterimme on kaivautunut tämän valtavan joen varrelle. Puistossa jota asutamme on tammia, jalokastanjoita ja oleantereita. Ympärillämme on viljelypalstoja, joissa voimme kasvattaa meloneja, tomaatteja, viiniköynnöksiä ja hedelmäpuita. Päärynäpuu tarjoaa komentopaikallemme oivallisen suojan ja kun tuuletamme hetkeksi päitämme, kypsät hedelmät putoilevat kypäriimme. Donjoen virta, joka sekin oli vaikuttava luontoelämys, kalpenee mahtavan Volgan rinnalla. Paratiisi.

22. elokuuta 1942, Volga

Rakas kotiväki! Viljelyksemme ovat jo hyvällä alulla. Edelliset asukkaat ovat jättäneet lisäksi palstoille runsaasti pientä naposteltavaa. Kun nousee puistomme kukkulalle ja katsoo itään, näkee Volgan takana aukeavan laajan aron. En halua pahoittaa patterin poikien mieltä - he ovat varmasti yhtä kiintyneitä tähän pieneen pyhäkköömme kuin minäkin - mutta kieltämättä näkymä houkuttelee hiukkasen. Aasia. Tohtisimmeko joskus lähteä täältä? Epäilen. Patterin päällikkö vain hörähti, kun esitin hänelle tämän kysymyksen paistaessamme kaikki makkaroita iltatulilla. (Älkää vain kysykö mistä saimme lihan!) Mielestäni hetki oli sopiva. Muut katsahtivat minuun ja tuijottivat hetkisen. Ehkä onnistuin tekemään vaikutuksen, jopa kapteeniin. Yleensä hän vain mulkoilee meitä tai katselee synkeänä horisonttiin. Tyypillistä upseeriainesta: synkeä melankolikko.

Ps. Vaikka melonimme nyt menestyvätkin niin en saata olla miettimättä, tulemmeko täällä toimeen kun talvi tulee? Tarkoitukseni ei ole rienata, mutta viime joulusta Moskovan liepeillä jäi puuttumaan jotain.

Pps. Iloksemme näemme täältä Stalingradin kaupungin, jonka yksi meistä risti Akropoliiksi. Se hohkaa valkoisena auringossa.

28. elokuuta 1942, Volga

Takaisku! Julma vihollisen tykistötuli on tuhonnut viiniköynnökset ja melonipalstani. Tiedän sen olevan sattumaa, mutta tuntuu kuin he olisivat tahallaan pyrkineet tuhoamaan juuri jälkimmäiset näiden kasvun ollessa tällä viikolla poikkeuksellista. Edellisten menetyksessä masentaa vain menetetty kauneus ja vaikutus patterin ilmapiiriin. Ei kukaan mitään suoraan sano, sen pystyy vain aistimaan. Alikessummekin raivostui huomatessaan minun kulkevan pommitetuilla viljelyksillämme ja määräsi minut kuuden tunnin yövartioon. Kaikilla on tapansa… Nuo köynnökset... jopa Akropoliin yllä on mustia savupilviä. (Lentäjämme ovat olleet ahkeria.)

15. syyskuuta 1942, Volga

Talvi on täällä. Lumi ei ole vielä langennut maahan - pakkanen on. Satomme on jäänyt tänä syksynä heikommaksi kuin osasin odottaa. Muut aina raivostuvat kun mainitsen asiasta ja ryhtyvät herjamaan minua. Ymmärrän heidän turhautumisensa, mutta mikä pakko heillä on purkaa se minuun? Kaikki tuntuu niin kummalliselta. Puiden juurille tippunut lehvistö kääntää ne silmissämme ylösalaisin. Missä on meidän paikkamme?
(myöhemmin) Patterin päällikkö määräsi illansuussa kaikki järjestymään paririviin ja kertoi, että meidän oli aika lähteä ("Välittömästi", hän sanoi."Myös meidän romantikkomme", hän lisäsi ja katsoi minuun. Kaikkia nauratti). Olin kieltämättä helpottunut. Volga hymisi yksitoikkoista säveltään selkämme takana. Miten tuo sama virta voi olla muuttunut niin lohduttoman kuuloiseksi! Mutta niin se on, en minäkään ymmärrä miten olisimme voineet tulla täällä toimeen pitemmän aikaa. Lohduttaudun ajatuksella seuraavasta määränpäästä: Stalingrad alias Akropolii…

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Dear Andy

Onkos tää nyt sitä mitä oot suomentamassa vai loitko noin hienoa tekstiä ihan omasta päästä?
Sori kun hannasin tänään.

t: Sporttinen alkoholistiystäväsi

Antti Niskanen kirjoitti...

Tere. Ei se mit'n: "Jos sä oot kaunis, ei sun tarvii..". Teksti on omaa joo, idean sain yhdestä kirjasta, jota lueskelin työn ohessa, mutten kerro mistä.