torstaina, tammikuuta 07, 2016

lapsen suusta

Kaikki mikä elää, kuolee.
Paitsi minä.

torstaina, joulukuuta 10, 2015

Salibandy (haiku)

Jalkapohjista
irronnut kuulas iho
kämmenelläni.

keskiviikkona, toukokuuta 06, 2015

Tuliko huono elämä?


Bhagavad-Gitan Prinssi Arjuna ja Krishna




Onko huono elämä? saattoi äiti joskus sanoa. Se tarkoitti: voitko pahoin? Tai ehkä hän sanoi "tuliko huono elämä". En muista. Joskus, vaikka marraskuussa, tulee kysyneeksi tuota otsikon kysymystä itseltään, varmaan hyvinkin ennenaikaisesti.

Leonard Cohen siteerasi I'm Your Man -dokumentissa hindujen Bhagavad-Gitaa. Robert Oppenheimer teki niin muistellessaan hetkeä ensimmäisen ydinräjähdyksen jälkeen. Lukiessani kirjan viime kesänä ensi kerran jäivät itselleni mieleen nämä säkeet:

Sinulla on oikeus vain toimintaan,
ei toiminnan kantamiin hedelmiin.
Älä anna teon hedelmän olla toimintasi vaikutin,
mutta älä toisaalta takerru toimettumuuteenkaan.

Tee siis työsi joogaan tukeutuen, Dhananjaya.
Jooga on sitä mielentyyneyttä,
kun ihminen on luopunut itsekkäästä takertumisesta
ja pitää menestystä ja tappiota samanarvoisina.

(Basam Books 2008, suom. Mari Jyväsjärvi)

Siinäkö se on? Nerokasta, vapauttavaa: ei mitään palkintoja luvassa tuntureiden takana, ei odotuksia. Just keep doing what you're doing.

Ja ankaraa.


Ehkä tässä on lohdullinen ajatus omaa taiteellista työtä tehdessä; sen kun teet vaan, ja jos siitä seuraa jotain hyvää, on se kaikki ylimääräistä. Vishnun tuliseen kitaanhan tässä kaikki ollaan matkalla.

torstaina, huhtikuuta 09, 2015

Runo



















Punarinta, illan sulostuttaja, kenelle laulat?

Hämärtää taas. Äänesi salattu kieli, puro.

Pimeä. Muita ei kuulu.

Kenelle laulat?

sunnuntaina, maaliskuuta 22, 2015

Muikunperkausopista




Luen Karsten Alnaesin kirjasta Herääminen, että paavinkirkon vuoden 1215 kirkolliskokouksen dogmi ehtoollisen suhteen oli että ”leivän ja viinin substanssi muuttuu pyhän toimituksen aikana tapahtuvan ihmeen kautta, vaikka ehtoollisaineiden maku, ulkonäkö ja tuoksu eivät muutu.” Tulkinnan mukaan ehtoollisleipä ja viini siis muuttuivat tarjoiltaessa kirjaimellisesti Kristuksen vereksi ja ruumiiksi.
Nykyisen eteläisen Ranskan alueella, Languedocin maaseudulla, vaikutti 1300-luvulla kataareita tai albigensseja – katolisen kirkon mukaan harhaoppisia – joista osa kieltäytyi syömästä kaksi- tai nelijalkaisia eläimiä. Linnut, imettävät eläimet ja ihmiset kun vaelsivat sielunvaelluskierrossa eikä tätä kiertoa tullut loukata. Kalansyönti sen sijaan oli sallittua.
Historiallisista konteksteistaan irrotettuina tällaiset satunnaisesti poimitut teologiset opinkappaleet säteilevät tyhjänpäiväisyytensä lisäksi jonkinlaista maagista tenhovoimaa.
Ajattelen muikunperkausta. Samat liikkeet toistuvat yhä uudelleen, muikku otetaan käteen, vatsa leikataan auki puukolla tai saksilla, sisälmykset poistetaan sormella ja lopuksi kala huuhdellaan kraanan alla. Onko sitten toiston vai eläimen miltei hartaan ruumiinkäsittelyn ansiota se, että muikunsiivous on – tiettyyn rajaan asti – mieltä rauhoittavaa toimintaa.
                       Jos kokisin tarvetta oman teologisen opin perustamiseen, olisi se muikunperkausoppi. Sillä Sinun tulee hiljentymän muikun- tai ahvenenperkauksen pyhään, ei kuhan tai hauen sillä kuhan ja hauen elimet muistuttavat liiaksi omiasi, muikun- tai ahvenenperkauksen pyhään tulee Sinun hiljentymän, keskittymään kalaasi, hänen ruumiinsa ravinnoksi saattamiseen, sillä turhaan ei hän Sinulle ole ruumistaan antanut, ei turhaan verkkoon uinut, turhaan tullut pussiin pannuksi, muikunperkauksen pyhään tulee Sinun nyt hartaasti omalla tavallasi hiljentymän.

lauantaina, lokakuuta 18, 2014

Eremitaasin Rembrandtit




Kun pääsen Pietarissa - miten vain kahden ja puolen tunnin junamatkan päässä Kouvolasta voikin olla tällainen miljoonakaupunki - sisään Eremitaasin saleihin, ihmettelen, miksi huoneet ovat näin pimeitä? Isoista tummista tauluista ei näe mitään ja jos yrittää, vain ikkunoiden valo heijastuu pinnoilta silmille. Toiseksi: ovatko kosteusarvotkaan kohdillaan; huoneissa on kylmä, ikkunoista vetää varmasti. Kolmanneksi: miten täällä löytää minnekään, edes kartan kanssa?

Toisessa kerroksessa, kuljettuani päämäärättömästi erinäisten salien läpi, löydän tämän:

Etienne -Maurice Falconet: L'amour menacant (1757)
No niin! Tästä jo näkeekin jotain. Pian tämän jälkeen - vai oliko se tätä ennen - tapaan Jean-Antoine Houdonin patsaan Voltairesta, jonka ilmeikkyys on minulle tuttu sukulaiseni kodin kopiopystistä, sekä hänen lukuisat rintakuvansa.

Houdonin silmää miellyttävät marmorilaskokset


Vaikuttavimmat teokset minulle toisessa kerroksessa - muissa kerroksissa en ehtinytkään käydä, tai no, en löytänyt kolmanteen - olivat kuitenkin Rembrandtia.


Rembrandtin muotokuvissa miellyttivät erityisesti silmät. Vanhan juutalaisen miehen, vanhan naisen muotokuvissa on syvyyttä. Vaikutus katsojaan on välitön. Alla runoilija Jeremias de Deckerin muotokuva (1660). Ensivaikutelma: ylpeä, omanarvontuntoinen (komea hattu, kaulukset). Sitten: vakava, syvämietteinen (alas luotu katse). Kasvoille käyvä valo ja hatun silmille luoma varjo luovat kontrastin joka mielestäni myös korostaa kohteen ulkopuolisuutta, hän on tarkkailija.

Maalaukset mahdollistavat monta tulkintaa. Minua miellytti myös Rembrandtin omaperäinen maalausjälki. Isompia töitä olivat Danae ja Tuhlaajapojan paluu.

Herra Jeremias de Decker (1609-1666)

Samana päivänä ennen Eremitaasia kävin eurooppalaisen nykytaiteen biennaalissa Manifesta 10, joka oli sekin mielenkiintoinen. Ehkä siitä seuraavaksi...

torstaina, helmikuuta 27, 2014

Yksi taide- ja (populaari)tiedekokemus

Alkeishiukkaset muodostavat atomeja, atomit molekyylejä, molekyylit soluja ja soluista muodostumme me. Voiko näin ollen elämämme - koko elämämme - palauttaa alkeishiukkastasolle? Ajatuksemme, minämme, valintamme: voimmeko puhua vapaasta tahdosta? Vastaus tähän jäänee (vielä) filosofiseksi spekulaatioksi?

Tätä mietin lukiessani Neil Shubinin kirjaa Universumi sisällämme. Helsingissä käyn Taidehallissa valokuvaaja Esko Männikön näyttelyssä. Vastapäätä on Luonnontieteellinen keskusmuseo, jossa myös käyn. Miten kokemukset erosivat toisistaan? Miten Shubinin lukeminen eroaa Knausgårdin Taistelustani?

Kun Luonnontieteellisessä katson selkärankaisten kehitystä homo sapiensiin saakka, saatan tuntea ihmetystä, epämääräistä ihmeen tuntua, tyydytystä ymmärtäessäni evien kehittyneen raajoiksi miljoonien vuosien kuluessa. Kun katson Männikön tauluja, en ymmärrä paljoakaan, mutta tunnen. En tiedä mikä liikahtaa, mutta poistuessani rakennuksesta melkein jo tiedän jotain olevan mukanani.

Taide, tässä tapauksessa valokuvat, aktivoivat emotionaalisen (irrationaalisen?) puolen minussa. Niin korvaamaton kuin vesimolekyyli onkin elämän kannalta, en saata muodostaa siihen tunnesidettä. Näistä kahdesta kokemuksesta on toinen henkilökohtaisempi.