Kyllä kansa tietää: ei kukko käskien laula.

Lukija-gallup

Kiinnostaa sellainen seikka, että kun kirjoitan tätä blogia ja joskus silloin tällöin vaihdan teidän lukijoiden kanssa sanasen tai kaksi, niin häiritseekö teitä lukijoita, kun tänne kirjoittamiseeni tuleekin tuollainen parin viikon tauko, kuten tuossa äsken juuri pääsi käymään? Pitäisikö minun kirjoittaa tänne useammin, vai onko nykyinen tahti hyvä? Minua mietityttää se että onko minulla velvoitteita täällä kävijöitä kohtaan ja jos on, minkälaisia? Blogin nimikin on päiväntuoma, vaikka kirjoitan tänne keskimäärin kerran viikossa.

Tuo kysymys tietysti olettaa, että tällä blogilla olisi seuraajia. Niitä onkin ymmärrykseni mukaan jotunen. Minähän siitä loppujen lopuksi päätän millaista blogia pidän, mutta mielipiteenne kiinnostaisivat kyllä. Ehkä siitä voisi seurata parempi blogikin.

Sylivauvan päänavaus

Toisilla se henkinen kypsyminen käy hetkessä. Luin tässä joku viikko sitten kaksi kertaa viikossa ilmestyvästä Kuorevesi-Mänttä-Vilppula -lehdestä kaksikuukautisesta (2 kk) Johanneksesta [nimi muutettu], jolla on kirkossa hauskaa. Johannes kertoo jutussa nauttineensa vauvakirkossa täysin siemauksin, päästelleensä jopa riemun kiljahduksia, nauttineensa kirkosta suuresti sekä ottaneensa siunauksen tyytyväisenä vastaan.

Johannes on selvästi kehittynyt ikäisekseen. Kun Kuorevesi-Mänttä-Vilppula -lehti on nyt päässyt selville ainakin yhden sylivauvan teologisista ja maailmankatsomuksellisista vakaumuksista, on seurakunnan vuoro toimia. Maalaan ehkä piruja seinille, mutta mistä seurakunta voi olla varma, että muut sylivauvat pitäytyvät Johanneksen tervehenkisissä katsomuksissa? Menivätkö Johanneksen riemun kiljahdukset jopa liian pitkälle?

Meidän aikuisten on syytä tarkkailla lapsiamme enemmänkin ja karsia sylivauvojen haitalliset uskomukset ja tavat mahdollisimman aikaisessa vaiheessa.

Omassa kastetilaisuudessani kiljuin äitini mukaan kovaäänisesti. Tunnen asiasta vieläkin syyllisyyttä. Onnekseni paikalla ei ollut yhtään lehdistön edustajaa.

Kaarlo Sarkia: "Ensi lumi"

Syysusvien kahleet katkes,
kesä vankinsa vapahtaa:
Jo pilvien saumat ratkes,
lumihaihtuvat putoaa!

Läpi ilman ne keinuvat hiljaa
yli martaan, aution maan.
Miten valkoista huurreliljaa
sydän rauhaton kaipaakaan!

Miten autuas onkaan antaa
lumen viileän vilvoittaa
sitä otsaa, mi vielä kantaa
suven muistoa polttavaa!

-Kaarlo Sarkia

pöpilä

Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä.

Pöpilä.

mahdollinen alkuluku

Mustatorvien maku on tummansininen. Ne kasvavat Pöytämäellä. Niiden ympärillä on paljon isojen talojen kuolleita isäntiä.
Olen Onkilahden puolella Pöytämäkeä, isäni sanoisi Helalan puolella, en tiedä mitä se tarkoittaa, lähden kulkemaan kivikkoista, havupuuvoittoista mäkeä ylös löytäessäni typäskääpälinjan, Pöytämäen päälle on rakennettu mastotorni, aukon laidasta löytyvät torvisienet. Pian ne loppuvat, kiitän onneani mutta tahtoisin löytää lisää, pysyttelen aurinkoisilla paikoilla, rinne viettää alaspäin, ja siellä niitä taas on. Isä kertoi, että Niskalasta on ennen nähnyt Onkilahdelle asti, missä oli laivasatama. Pörsänmäkeläiset toivat ruumiinsa tuohon rannalle, en näe sinne nyt, puitten lehdet peittävät näkymän. Yhtäältä kuuluu metsurin moottorisahan ääntä, toisaalta vasaran pauketta.
Löydän sieniä yhä lisää. Alan hyräillä New Birthin "We Are All God's Childreniä". Maa tuntuu olevan samalla tavoin kallellaan siellä missä sieniä löytyy. En pääse täältä ikinä pois. Pöytämäki kaartuu vastapäivään, ja maasto muuttuu. Tulen jonkinlaiselle sammalkankaalle, missä mustikat ovat paikoin ylikypsiä ja puolukat paikoin raakoja. Mäki laskee edessäni, siellä on jonkun talo, sieltä kuuluu naputus, haluan kävellä lähemmäksi, sammalkangas on osin punertunut, kaunis, talon katolla on mies, joku, joku on talon katolla ja naulaa. Iso punainen navetan näköinen rakennus, pihalla traktori, haalistunut päärakennus, se ei ole se talo joksi sitä luulin, se ei ole sen miehen talo josta jostain syystä pidän, se ei ole se talo jonka miehen kuolemaa jostain syystä surin.

Nyt-liite, Seiska, Suosikki, Nyt-liite.

Nyt-lehti on raivostuttava lehti. Jutun pääotsikko on Voi sentään, sieni!, mutta kun jutun kannen alaotsikko on Ohjaaja Pirjo Honkasalo ja kirjailija Pirkko Saisio löysivät metsästä bisneksen, (NYT 37/2007) olisi odottanut, että jutun kirjoittaja olisi osannut kirjoittaa sekä bisneksestä että metsästä. En tiedä bisneksestä mitään, mutta kirjoittaja osaa kuvata metsässä liikkumista kahdella ilmauksella, jotka ovat, simsalabim, metsän siimes ja kuivat jäkälät. Kuvatekstiksi kuvaan Saisiosta ja Honkasalosta metsässä on valittu "Tältä se sitten näyttää, kun Pirjo Honkasalo (vas.) ja Pirkko Saisio talsivat sienimetsässä", jonka informaatio-arvo on tasan nolla. Kuvien perusteella jutussa olisi voinut kirjoittaa vaikkapa näin: Liikumme kuivassa kangasmetsässä, jota peittävät harmaat jäkälät, varvikko, sekä petäjikkö, jonka ilta-aurinko huomioi jo pitkinä varjoina. Hirvikärpäset alkavat lätsähdellä rintamuksiimme. Noin. Vähän yritystä. Eivätkö ne osaa jakaa toimituksessa juttuja sopiville kirjoittajille? Metsän siimes my ass.

paluu elegiaan

Lapsille kehittyy kyky ironiaan.
Kehittyykö minulle?

elegia

Lapset kasvavat.
Kasvanko minä?

kirkonkylä
pääosassa taivas

ränsistynyt talo
sulkumerkkien välissä

v. 2

Kuolema oli varis koivun piilossa.
Laiturilla mölis elämä ja hakkas rintaansa.
Aurinko kiersi meidät kaukaa,
kirkkaana ja turhamaisena.
Pidit silmiäsi kiinni, olit sylissä.
Lähellä kulki jumala.

Typerää tällaisen blogin pitäminen, kun tänne jotain kirjoittaa, niin kohta huomaa,
ettei siitä olekaan vielä mihinkään ja se pitää ottaa pois. Ja luulisi, että sekin ärsyttää lukijaa,
että korjailee jotakin, koska kuka viitsii lukea samaa blogitekstiä uudestaan sen takia? Pitäisi saada kerrallaan kohilleen, muuten ei toimi. Tai sitten kypsytellä piilossa aikansa. Kukaan ei kommentoi tekstiä, josta ei pidä. Pitänee perustaa toinen blogi, missä kirjoitella enemmän aikaa vieviä tekstejä. Ehkä sitten niin.

Tarina

Naapurimetsästä löysin omanarvontuntoisen vaaleaorakkaan. Orakkaassa on kova maku, ja se protestoi hieman pannulle joutumista, mutta kun lisää sipulin ja kerman mukaan kantarelleja, orakkaatkin asettuvat. Ei Mäntässä tunnisteta lajia. Jyväskylän Laajavuoressa on toisin, se sijaitsee viiden kilometrin säteellä Kortepohjan ylioppilaskylästä. Hyvä on, Jussi soitti ja sanoi tavanneensa Laajavuoresta poimimatonta lampaankääpää, orakasta ja punikkitattia. Mutta oikeasti halusin asian olevan niin. Se oli minun havaintoni. Orakkaassa on kova maku. Näin teksti-tv:stä, että tutkimusten mukaan ihmiset kokevat maut eri tavalla. Mutta ainakin vaimoni piti yhdistelmästä. Minäkin. Hän sanoi sen ääneen. Kumpi se oli? Joka tapauksessa olen lukenut, että kumppanit valitsevat toisensa hajun perusteella ja että Mänttä on suomalainen kaupunki, joka sijaitsee Pohjois-Hämeessä, Pirkanmaan maakunnassa, Länsi-Suomen läänissä. No niin. Oikeastaan ne löysi Heli. Minä nyt vain kuulosti paremmalta. Satuin nyt käyttämään tällaista ilmausta. Sillä ei ole mitään tekemistä seksismin kanssa. Heli on vaimoni. En minä pysty sitä todistamaan. En minä pysty sitä todistamaan. En minä pysty sitä todistamaan. Usko nyt.
Kangasmetsästä.

Minua vastaan tuli nainen, jolla oli kaunis kukka kädessään.
Kysyin häneltä: mikä on tuon kukan nimi? Nainen vastasi minulle:

"Miksi haluat tietää kukan nimen, katso sitä, se on kaunis,
tarvitseeko piharatamo muka nimeään ylittäessään meriä?

Olet varmaankin runoilija.

Synnyit ilman nimeä ja silti vanhempasi rakastivat nähdä sinut ensimmäistä kertaa,
sitten opit leimaamaan lippujasi, lopeta jo, sinä horiseva konduktööri,
avaa silmäsi, jos sinulla olisi nimi olisit sokea.

Järkytänkö kenties? Katso ympärillesi. Ihmiset tervehtivät nähdessään,
istuvat kahvilassa kuin sillit ja avaavat taas suunsa pyytäessään laskun.

Sinun kielesi. Se haluaa tietää onko taiteilijan taulussa mustavariksia,
mustia variksia vai korppeja, se ehdottaa kolmea vastausta kysymykseen jota ei esitetty.

Kerronpa sinulle jotakin, runoilija. Ihmisten avatessa suunsa heidän silmänsä menevät ristiin
ja he kävelevät toistensa ohi, he eivät ikinä löydä toisiaan ja heidän puheessaan on vähemmän mieltä kuin kahden merellä kohtaavan perämoottorin papatuksessa.

Tällainen on sinun työkalusi, lyö siis suuhusi tuppi, avaa silmäsi
ja lakkaa kyselemästä kukkien nimeä siksi ettet osaa kuvailla niiden kauneutta.
Ne olivat täällä ennen sinua ja vielä sinun jälkeesikin."

Kuuntelin häntä hiljaa ja mietin mitä vastata...

LOMALLA 3.8. ASTI

Suomen suvi

Kesä on piessyt itsensä vihreäksi.
Lintujen karjunta tauonnut on.

Suomen sisätiloissa
Kotimaamme kaksikymmentäviisi parasta taiteilijaa kilvoittelevi
Erikoisimmat kärsivät intellektuellit kääntävi
Aatteensa näyttelyvieraista noista jotenkin tollukoista
Päin seiniä ämpärit päissänsä niin.

Jatkoilla horsmia on.
Lupiinit heistä voiton veivät.
Olenpa koulutukseltani.
Kuuluisa kirurgi tässä.
Jonkun se on tätäkin.

Ihmiset näin kohtaapi suvessa Suomen.
Vertaellen asemaansa tavaraansa saavutustaansa

Ja taas saestaapi kukka tuo linnut nuo
tata savelmaa sinivalkeaa: ta-ta-ta-ta-taa, fiuuuuuu.....

Taide ja talous

Teollisuusministeri Mauri "The Man" Pekkarinen avasi tiistaina monitaiteisen kaupunkitapahtuma Jyväskylän Kesän. Tässä lainaus Pekkarisen puheesta tapahtuman sivuilta:

Suomalaisen kulttuurin kaupallisen viennin tukeminen on ollut menestys ja osoittanut, kuinka pienellä rahalla on saatu myös taloudellisessa mielessä paljon aikaiseksi. Nyt olisikin aika tarkistaa erilaisten kulttuuritapahtumien merkitys kansantaloudessa, jotta voimme arvioida luovuuden ja taiteen kansantalouteemme tuoman todellisen lisä. Kulttuuria on pidetty pitkään hevosena joka syö kuormasta, mutta näinhän ei asia ole

Pekkarinen siis ajattelee, että pienestä rahasta saadaan iso raha. Hevosen on tehtävä töitä, sellaisia töitä, jotka tuottavat kansantaloudelle nimenomaan rahaa.

Kirjailija Juha Seppälä kirjoittaa tänään blogissaan otsikolla Raha festivaali-isäntänä:

Merkittävimpiä humanistisia arvoja, kuten hyödyttömyyttä ja tarkoituksettomuutta, korostetaan aivan liian vähän. Epätarkoituksenmukaisia perusteita ne olisivatkin väännettäessä kättä kulttuuribudjetin määrärahoista. ”Kulttuuri synnyttää työpaikkoja”. Ehkä, mutta taide, joka kansantaloudellisesti merkittävässä mitassa luo työpaikkoja, on harvoin kiinnostavaa.

Nykyisessä teokratiassa markkinausko on kattokäsite, jolle muut yhteiskunnalliset sektorit ovat alisteisia. Tekniikkaa kehitetään, jotta sillä voitaisiin tehdä rahaa, ja politiikka on pelkkä väline sopeutettaessa kansallisvaltioita maailmanlaajuiseen talouskilpailuun. Taide uhkaa kuolla, kun se muuttuu elinkeinoksi. Taiteella on itseisarvo, tekniikalla ei. Nämä ovat vanhoja romanttisia ja idealistisia ajatuksia ajassa, jossa ilman ironiaa puhutaan taiteen markkinoista.

Kumpi heistä on oikeassa? Ovatko mielipiteet auttamatta vastakkaisia?

Yrjö

Jaaha, mitähän sitä ulvoisi tällä kertaa tähän, että mitä on tullut ajateltua. Ja minkä takia.
Että kaikki ne viisi näkisivät, kuulkaas, ja että pääsisin pois omasta itsestä, siinähän on syytä
koska itsensä ympärillä sitä pyörii aika tanakasti eikä pidä yrjötä ihmisten päälle.
Marilyn Manson ei ole kyllä käynyt yliopistoa, paitsi että se on käynyt collegea, mutta se käyttää sanoja sillä tavalla kuin joku rokkidiiva baarissa jota pidetään fiksuna kun se vilauttaa esille jonkun eksistenssin tai yli-ihmisen käsitteen pää hieman takakenossa ja tupakka suorassa kädessä. Ja reva on sllä täysin näytillä, yhtä revohkaa sen musiikkivideot, kaikki on näytettävä läpi, liioiteltu kokoelma. Omasta erinomaisuudesta. Sitä kuvittelee olevansa - äläpä yrjöä - niin vallan erinomainen, mutta kun katselee peltoa niin huomaakin ettei sitä ole mitään vielä tehnyt ja aikaiseksiko sitä pitäisi saada, Erik Tawastjerna vastaa että mistäkö tulee hyvä olo, hyvä olo tulee siitä kun saa aikaiseksi, ja niinhän se on, Jussikin jäyhät siitä porvarillisesta moraalista, vai mistä jäyhäät, mutta jos tulee hyvä olo niin tulee pistepirkko. Tämä kyllä hävettää nyt. Saatana kun olisi enemmän aikaa ja tahtoa niin saisikin jotain aikaiseksi, sitten päästäisiin taivaaseen. Ei kyllä päästäisi. Ei päästäisi. Hän. Kikkelis kokkelis, hän kohteliaasti hänelle hän. Erik Tawastjerna. On siinä komea nimi. Ei ihme jos tulee paineita, jos nimi on Erik Tawastjerna. Hittolainen. Ivan Reitman. Robert Redford on karismaattinen näyttelijä, varsinkin läheltä katsottuna. Kari kari kari on mun isi, se tuli käymään ja kertoi kissantappojutun, se on niin vanhaa koulukuntaa, niin vanhaa, jäyhää, sellaisia miehiä ei enää paljon tehdä, se osasi nauraa sille kun oli ampunut lennosta kulkukissan, seuraavassa hetkessä se muistelee lämmöllä vanhaa Hely-koiraa, kuin perheenjäsentä, ei siinä voi kuin saada kyyneleet silmiinsä kun miestä kuuntelee, ihmisten armoilla, oikea idi on ihmisen moraali. Anteeksi.
No niin, eiköhän tässä lopetella nähdään taas, toivottavasti teillä oli hauskaa, ja kivaa, en minä tätä ilkeyksissäni tehnyt. En. Hei hei.

Pamela ja sotaveteraani kohtaavat

Pamela on suomalaisessa savusaunassa. Läheltä on haettu ainekset suomalaiseen koivuvastaan. Sillä hän jo vienosti läpsyttelee hikoilevaa pintaansa. Pamela hymyilee. Mutta mitäs nyt, nyt tuodaan saunaan Pamelalle näytille yhtä sotiemme veteraaneista. Hänet on haettu paikalle palvelutalosta. Hän on tullut kertomaan vieraallemme talvisodan ihmeestä. Sotaveteraanimme näkö on huono ja savusauna pimeä, mutta silti ilon pilke läiskähtää miehen silmille tämän tavatessa saunassa kuuluisan kaunottaren. Varmuuden vuoksi ylälauteilla istuskeleva Pamelamme on verhonnut sulonsa pyyhkeeseen. Pyyhkeen malli sinivalkoinen kuten lippumme, mutta lippuamme ei sentään ole häväisty. Veteraanimmekin on säällisesti puettu. Tilaisuus on arvokas.
Nyt on sotaveteraanimme vuoro aloittaa talvisodasta tarinointi. Koska tähtemme suomen kielen opettelu on vasta alkuvaiheissaa, paikalla oleva tulkki varmistaa, että Pamela ymmärtää mistä nyt puhutaan. Vanha mies alkaa kertomaan: "It was about two-thirty when we realized that the ruskies were up to no good..."

Pamela on jaksanut hyvin kuunnella vanhuksen tarinoita, vaikka osa niistä on kovinkin jännittäviä, ehkä jopa pelottavia, ja on oppinut uusia sanoja, joista jo muutamia toistelee pehmeällä ärrällään: "Rraatteen-tie, Suma, Petajasaarri..."

Pian on kuitenkin aika lopettaa. Maailmantähden elämä on kiireistä eikä kuumassa saunassa sovi olla liian pitkään. Veteraanimmekin terveydelle se ei olisi hyväksi. "That's something we have in common!", Pamela naurahtaa iloisesti. Veteraani poistetaan saunasta siksi aikaa, että Pamela voi pesaista itsensä aidolla lähdevedellä. Jospa savusaunan seinät voisivat puhua...

Kohta Pamela ilmestyy saunasta ympärillään uusi pyyhe, joka on samaa mallia kuin edellinen vain sillä poikkeuksella, että siihen on lisätty suositun aikakausilehden logo. Lehtikuvaajat, jotka ovat pysytelleet kunnioittavan välimatkan päässä saunasta kohtaamisen aikana, saavat viimein muutaman yhteispotretin kahdesta suomalaisesta sankarista. Paikalle juuri ehtinyt kaupunginjohtaja luovuttaa vieraallemme "The Tales of Ensign Stål" -kirjan, kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin Suomen sodasta kertovan runoteoksen. Muutaman poskisuudelman jälkeen Pamela hyppää helikopteriin, jolla palaa takaisin Raumanmeren juhannukseen nauttiakseen Suomen yöttömästä yöstä täysin siemauksin.

Kaupunginjohtaja, lehdistön edustajat, englannin tulkki ja sotaveteraanimme ovat nyt omillaan. Kaupunginjohtaja muistaa vielä kätellä vanhaa miestä ennen lähtöä. Poistutaan omille tahoille. Savusauna seisoo pian keskellä hiljaista korpea. Koivujen latvat huokailevat. Ehkä ne kuiskivat tapahtumasta: monenlaista on nähty, nyt sitten tämäkin...