Tuliko huono elämä?

Bhagavad-Gitan Prinssi Arjuna ja Krishna

Onko huono elämä? saattoi äiti joskus sanoa. Se tarkoitti: voitko pahoin? Tai ehkä hän sanoi "tuliko huono elämä". En muista. Joskus, vaikka marraskuussa, tulee kysyneeksi tuota otsikon kysymystä itseltään, varmaan hyvinkin ennenaikaisesti.

Leonard Cohen siteerasi I'm Your Man -dokumentissa hindujen Bhagavad-Gitaa. Robert Oppenheimer teki niin muistellessaan hetkeä ensimmäisen ydinräjähdyksen jälkeen. Lukiessani kirjan viime kesänä ensi kerran jäivät itselleni mieleen nämä säkeet:

Sinulla on oikeus vain toimintaan,

ei toiminnan kantamiin hedelmiin.

Älä anna teon hedelmän olla toimintasi vaikutin,

mutta älä toisaalta takerru toimettumuuteenkaan.

Tee siis työsi joogaan tukeutuen, Dhananjaya.

Jooga on sitä mielentyyneyttä,

kun ihminen on luopunut itsekkäästä takertumisesta

ja pitää menestystä ja tappiota samanarvoisina.

(Basam Books 2008, suom. Mari Jyväsjärvi)

Siinäkö se on? Nerokasta, vapauttavaa: ei mitään palkintoja luvassa tuntureiden takana, ei odotuksia. Just keep doing what you're doing.

Ja ankaraa.

Ehkä tässä on lohdullinen ajatus omaa taiteellista työtä tehdessä; sen kun teet vaan, ja jos siitä seuraa jotain hyvää, on se kaikki ylimääräistä. Vishnun tuliseen kitaanhan tässä kaikki ollaan matkalla.

Runo

Punarinta, illan sulostuttaja, kenelle laulat?

Hämärtää taas. Äänesi salattu kieli, puro.

Pimeä. Muita ei kuulu.

Kenelle laulat?

Muikunperkausopista

Luen Karsten Alnaesin kirjasta Herääminen, että paavinkirkon vuoden 1215 kirkolliskokouksen dogmi ehtoollisen suhteen oli että ”leivän ja viinin substanssi muuttuu pyhän toimituksen aikana tapahtuvan ihmeen kautta, vaikka ehtoollisaineiden maku, ulkonäkö ja tuoksu eivät muutu.” Tulkinnan mukaan ehtoollisleipä ja viini siis muuttuivat tarjoiltaessa kirjaimellisesti Kristuksen vereksi ja ruumiiksi.

Nykyisen eteläisen Ranskan alueella, Languedocin maaseudulla, vaikutti 1300-luvulla kataareita tai albigensseja – katolisen kirkon mukaan harhaoppisia – joista osa kieltäytyi syömästä kaksi- tai nelijalkaisia eläimiä. Linnut, imettävät eläimet ja ihmiset kun vaelsivat sielunvaelluskierrossa eikä tätä kiertoa tullut loukata. Kalansyönti sen sijaan oli sallittua.

Historiallisista konteksteistaan irrotettuina tällaiset satunnaisesti poimitut teologiset opinkappaleet säteilevät tyhjänpäiväisyytensä lisäksi jonkinlaista maagista tenhovoimaa.

Ajattelen muikunperkausta. Samat liikkeet toistuvat yhä uudelleen, muikku otetaan käteen, vatsa leikataan auki puukolla tai saksilla, sisälmykset poistetaan sormella ja lopuksi kala huuhdellaan kraanan alla. Onko sitten toiston vai eläimen miltei hartaan ruumiinkäsittelyn ansiota se, että muikunsiivous on – tiettyyn rajaan asti – mieltä rauhoittavaa toimintaa.

                       Jos kokisin tarvetta oman teologisen opin perustamiseen, olisi se muikunperkausoppi. Sillä Sinun tulee hiljentymän muikun- tai ahvenenperkauksen pyhään, ei kuhan tai hauen sillä kuhan ja hauen elimet muistuttavat liiaksi omiasi, muikun- tai ahvenenperkauksen pyhään tulee Sinun hiljentymän, keskittymään kalaasi, hänen ruumiinsa ravinnoksi saattamiseen, sillä turhaan ei hän Sinulle ole ruumistaan antanut, ei turhaan verkkoon uinut, turhaan tullut pussiin pannuksi, muikunperkauksen pyhään tulee Sinun nyt hartaasti omalla tavallasi hiljentymän.

Eremitaasin Rembrandtit

Kun pääsen Pietarissa - miten vain kahden ja puolen tunnin junamatkan päässä Kouvolasta voikin olla tällainen miljoonakaupunki - sisään Eremitaasin saleihin, ihmettelen, miksi huoneet ovat näin pimeitä? Isoista tummista tauluista ei näe mitään ja jos yrittää, vain ikkunoiden valo heijastuu pinnoilta silmille. Toiseksi: ovatko kosteusarvotkaan kohdillaan; huoneissa on kylmä, ikkunoista vetää varmasti. Kolmanneksi: miten täällä löytää minnekään, edes kartan kanssa?

Toisessa kerroksessa, kuljettuani päämäärättömästi erinäisten salien läpi, löydän tämän:

Etienne -Maurice Falconet: L'amour menacant (1757)

No niin! Tästä jo näkeekin jotain. Pian tämän jälkeen - vai oliko se tätä ennen - tapaan Jean-Antoine Houdonin patsaan Voltairesta, jonka ilmeikkyys on minulle tuttu sukulaiseni kodin kopiopystistä, sekä hänen lukuisat rintakuvansa.

Houdonin silmää miellyttävät marmorilaskokset

Vaikuttavimmat teokset minulle toisessa kerroksessa - muissa kerroksissa en ehtinytkään käydä, tai no, en löytänyt kolmanteen - olivat kuitenkin Rembrandtia.

Rembrandtin muotokuvissa miellyttivät erityisesti silmät. Vanhan juutalaisen miehen, vanhan naisen muotokuvissa on syvyyttä. Vaikutus katsojaan on välitön. Alla runoilija Jeremias de Deckerin muotokuva (1660). Ensivaikutelma: ylpeä, omanarvontuntoinen (komea hattu, kaulukset). Sitten: vakava, syvämietteinen (alas luotu katse). Kasvoille käyvä valo ja hatun silmille luoma varjo luovat kontrastin joka mielestäni myös korostaa kohteen ulkopuolisuutta, hän on tarkkailija.

Maalaukset mahdollistavat monta tulkintaa. Minua miellytti myös Rembrandtin omaperäinen maalausjälki. Isompia töitä olivat Danae ja Tuhlaajapojan paluu.

Herra Jeremias de Decker (1609-1666)

Samana päivänä ennen Eremitaasia kävin eurooppalaisen nykytaiteen biennaalissa Manifesta 10, joka oli sekin mielenkiintoinen. Ehkä siitä seuraavaksi...

Yksi taide- ja (populaari)tiedekokemus

Alkeishiukkaset muodostavat atomeja, atomit molekyylejä, molekyylit soluja ja soluista muodostumme me. Voiko näin ollen elämämme - koko elämämme - palauttaa alkeishiukkastasolle? Ajatuksemme, minämme, valintamme: voimmeko puhua vapaasta tahdosta? Vastaus tähän jäänee (vielä) filosofiseksi spekulaatioksi?

Tätä mietin lukiessani Neil Shubinin kirjaa Universumi sisällämme. Helsingissä käyn Taidehallissa valokuvaaja Esko Männikön näyttelyssä. Vastapäätä on Luonnontieteellinen keskusmuseo, jossa myös käyn. Miten kokemukset erosivat toisistaan? Miten Shubinin lukeminen eroaa Knausgårdin Taistelustani?

Kun Luonnontieteellisessä katson selkärankaisten kehitystä homo sapiensiin saakka, saatan tuntea ihmetystä, epämääräistä ihmeen tuntua, tyydytystä ymmärtäessäni evien kehittyneen raajoiksi miljoonien vuosien kuluessa. Kun katson Männikön tauluja, en ymmärrä paljoakaan, mutta tunnen. En tiedä mikä liikahtaa, mutta poistuessani rakennuksesta melkein jo tiedän jotain olevan mukanani.

Taide, tässä tapauksessa valokuvat, aktivoivat emotionaalisen (irrationaalisen?) puolen minussa. Niin korvaamaton kuin vesimolekyyli onkin elämän kannalta, en saata muodostaa siihen tunnesidettä. Näistä kahdesta kokemuksesta on toinen henkilökohtaisempi.

Pieniä huomioita Lontoon-matkalta: National Gallery

Joseph Wright 'of Derby': An Experiment on a Bird in the Air Pump (1768)

Kolmipäiväisen Lontoon-matkani ensimmäisenä iltana matkasin metrolla Mile Endin metroasemalta East Endissä Charing Crossiin ja sieltä sitten jalkaisin Trafalgar Squaren (amiraali Nelsonin patsas on valtava!) kautta National Galleryyn. Upea paikka! Yksi mieleenpainuvista elämyksistä oli yllä oleva valistusaikainen Joseph Wrightin maalaus. Henkilöiden sommittelu ja valon käyttö oli varmaan tässä mikä kiinnitti ensin huomioni sekä se, että hahmot ovat niin elävän tuntuisia. Tässä tiivistyi jotain sellaista tieteeseen liitettävää hurmiota ja pelkoa, en paremmin sitä osaa sanoa. Kiinnitin huomiota kahteen tyttöön, joista toinen seuraa katseellaan lasikuvun sisään teljettyä linturaukkaa toisen taas peittäessä silmänsä. Toimijoita maalauksessa ovat keskellä oleva mies ja oikealla (kaihtimet avaava?) poika (huomaa kuu!) kun taas läsnäoleva nainen ja tytöt jäävät statisteiksi. Oikealla alakulmassa harmaapäinen ja hieman kumara mies tuijottaa alaviistoon hieman synkän oloisena. Kontrastina hänelle näen vasemmassa alanurkassa istuvan suoraryhtisen ja suoraan eteensä tuijottavan nuorukaisen. Kaksi näkökulmaa, kaksi tulevaisuuden visiota. Mitä muuta näette teoksessa? Suurempi kuva siitä löytyy National Galleryn sivuilta tästä.

Joko sanoin rakastavani

omenapaistostasi

yhtä lailla kuin edellisiä?

Olen laskenut kanelitäplätähtiä

saamatta yhteen

päiviemme lopullista määrää.              

Perspektiivi

Maantie kohtisuoraan aurinkoa horisontissa.
Piirtyvä usko.

For Matt

Eromme tässä
noustessasi paluulennolle
kaupunkiin,
josta uupuneena
käytit sanaa
nonstop,
Lontoolle omistettu
runokokoelma
yhä mukanasi.

Matkalla yksien liikennevalojen
kuntaliitoskaupunkiini
mietin jäähyväistemme merkitystä
suhteessa kentän kahvilapöydässä
läppäriään määrätietoisesti takoneeseen työntekijään,
ympärillään satunnaisia
kahvikuppien ja tassien kolahduksia.

Viikko lienee hyvä aika,
ilman että kymmenen vuoden
tarvitsee nyt kulua,
lämmetä taas ystävyydelle,
joka on, eikö olekin,
määräänsä suurempaa.

Muistan yhä kun haimme rannasta,

         isä ja poika,

    tuulenkaatojako ne olivat,

         katselleeni vastarannan mäen kuusimetsää

    ja nähneeni siinä jumalan kudosta,

rankojen kolinan niiden noustessa lavalle,

     sanomattoman kaiun kimpoilemassa

                 tyhjällä lahdella.

Murhamies siltä kylältä

            kyyditsi vastarannan puita

          tukkeina pois.

              Se oli sitä aikaa

                    kun isä vielä eli.

Ja niinhän se on,

    ettei näkemäänsä voi turhaa luottaa,

poissalo, kun sitä kestää tarpeeksi,

on vain poissaoloa

        ja rakkaus

                 elävien asia.

Lapsi huutaa nimeäsi,

hysteerisesti, niin kuin kesän vihreydessä on

kohtuuttomuuden tuntu,

rakkautta,

kuten punakylkirastas laulaa

vanhempasi kuolinpäivänä läpi yön

koska on kevät.

On kevät,

ei rakastaa voi kokonaan ohi,

ei toinen tavoita toistaan

eikä rakastaa voi kokonaan ohi.

kuu
naisen mustelmat
näkyy päivänvalossakin
heijastaa iänikuisen
aurinkonsa valoa

Korkea-arvoisen upseerin kuva. Miehen kuva. Kirjan kannessa. Macho, macho man. Jos kieltäydytte juomasta lasillista kanssani, joudun ampumaan teidät. Siinä tapauksessa vaadin, että minut tuomitaan sotaoikeuden kaikkien pykälien mukaan. Matti Kuusi. Sukupolven kuva. Moni ei ehkä ymmärrä. Haluan ymmärtää. Sukulaismies, joka kertoi ihmeellisiä tarinoita rintamalta. Vasta myöhemmin isä tajusi, että se oli suoraan Ryhmystä ja Romppaisesta. Sodan aikana on sodan ihanteet. Eikö ole oltava. Siinä ollaan sitten kiinni kuin kirjan kannessa.

kevätpäiviä

Pitkiä, aurinkoisia kevätpäiviä. Parempia kuin kesä. Foibos ei polta vielä maata eikä nahkaa. Hakkasin lopulta pystyyn kuolleen omenapuun maahan kirveellä, en jaksanut kymmentä minuuttia kauempaa keväthuoltoa kaivanneen moottorisahan kanssa. Mustaherukkapensaat olivat siinä vieressä. Niistä pitäisi leikata kuivat oksat pois, muistan sen kerran olin poimimassa vanhempien kanssa niiden marjoja. Ovatko ne sitten menneen mausoleumeja, taas muistutus kuolemasta, ovat varmaan ennen kuin leikkaan ne kuivat oksat, tai joku leikkaa mutta se on jo jonkun muun tarina.
Kaksi pyytä tepasteli pihamaalla, ne liikkuvat pareittain muutaman hehtaarin alueella, ovat paikkalintuja, mietin että jos ne haluaisi ampua niin saisiko, mutta ei saa viittäkymmentä metriä lähempää asuinrakennuksesta, sitä paitsi on rauhoitusaika. Milloin sinä olet alkanut kiinnostua eläinten tappamisesta, vaimo kysyi, eikä kun maaseutuelämästä pitää ottaa kaikki ilo irti, minä sanoin. Luin luonto-oppaasta että ne ovat yksiavioisia. On hauskaa leikkiä hetken läkkiseppä Lindbladia, laitella lapsille riippumattoa, linnuille pönttöä, haaveilla - siitä on sukulaisissakin esimerkkejä useammassa polvessa.

- Suutelun hyöty."Vastoin erästä italialaista lehteä, joka on sanonut suuteloa vaaralliseksi terveydenhoidollisessa katsannossa, sanoo englantilainen lehti Vegetarian sitä sangen hyödylliseksi. Syy tosin ei ole aivan runollinen, mutta suutelun hyöty on sittenkin todistettu: siinä tulevat erilaiset, keskenään viholliset mikroobit yhteen ja syövät toinen toisensa.
Näin tekee tiede kaiken selväksi ja yksinkertaiseksi."
- Uusi Savo, 25.1.1898.

Kirjoittamiseen on lähes yhtä matala kynnys kuin ajatteluun.
Sitä ei vain sanota ääneen.
Luetaan.

pieni romanttinen moralismi

ennen kuolemaa näkee silmissään
miljoona teräväpiirtopillukuvaa

Oi punarinta,
sulostuttaja illan,
kenelle laulat?
Hämärä on jo tullut...
Kenelle oikein laulat?

Näin unta talvisodasta. Luutnantti ja komppanianpäällikkö Aarne "Marokon Kauhu" Juutilainen läpikävi rankkaa sukupuolenkorjausta hormonihoitoineen. Rykmentinjohdossa asia aiheutti jonkin verran nikottelua, mutta miehet osasivat suhtautua. Kauhuhan tunnettiin jo "persoonana". Ainoastaan tarkka-ampuja Simo Häyhältä ei saatu minkäänlaista mielipidettä asiaan. Lopulta korsutoverien ankarasti tivaamana hänestä irtosi vain: "Kaipa tuohon silimä tottuu."

Ole hyvä ja valitse seuraavista

Uusi teksti – Muokkaa tekstejä – Asetukset – Ulkoasu – Ansaitse rahaa

Kalliolla valo ja varjo koskettavat toisiaan.
Mykkänä aukeavat kuvan eteen asetetut sanat.