Aloin lukea Olavi Paavolaisen Synkkää Yksinpuhelua. Vaikka tyyli olisikin hieman kärsinyt ajan hampaasta - voisiko sanoa että osasta sen sanamuodoista on tullut arkisia tai banaaleita - niin ensihavaintona on kuitenkin kirjoittajan omakohtaisen havainnoinnin elävyys. Jo pelkkä seuraava katkelma vuodelta 1941 on kutkuttava.
1.7. Joensuu. Suuret joukot lottia hytisee asemalaiturilla.
Tuo lause. Kuinka monta kertaa on saanut kuulla Suomen itsenäisyyspäivänä siitä kuinka lotat ovat taistelleet, että miehet ja kotirintama antoivat kaikkensa, kiitos ja kunnia heille? "Suuret joukot lottia hytisee asemalaiturilla" on jotain muuta. Se on lauseena jotain muuta, (melkein) toista maata. Nuo tapahtumat otetaan meillä aina julkisuudessa haltuun tietyllä kielellä, miehet ja naiset taistelivat jne. Tarkoitan tällä nyt sitä, että vaikka nuo miehet todellakin olivat aseet kädessä puolustamassa maan rajoja ja siitä seurasi jotakin niin tässä on mielenkiintoista se, että tässä otetaan toinen keskustelu, diskurssi käyttöön.
Tässähän on nyt kyse siitä kuka puhuu. Tässä kirjassa puhuu Paavolainen. Tämä kirjan havainnointi tuo sodan, tässä tapauksessa kylläkin sotaan lähdön - lotat ovat matkalla sotaan - eläväksi, se tuo sen esille yksilön kautta, eiköstä juu. Se tuo sen lähelle, todellisemmaksi. Kun tämä teksti siis lähestyy minua herää kysymys, että
jos itse olisin nähnyt nämä lotat asemalaiturilla, olisinko nähnyt ne samoin kuin väitän tässä Paavolaisen nähneen, juuri hytisemässä (jos ymmärrätte mitä tarkoitan) vai olisiko ne voinut nähdä muulla tavalla, vaikkapa seisomassa ylväästi, tai jollain muulla tavalla?
Maailman tapahtumat ja niiden havainnointi. Eikö olekin niin, että tätä maailmaa on todellakin aina voinut havannoida hirvittävän monin tavoin ja onko samalla niin, että yksi ihminen näkee asiat vain sillä tavoin kuin haluaa ja vain sillä tavoin kuin kykenee?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti