Kai tämä on parasta kirjoittaa ylös ennen kuin tämän unohtaa. Eli siis: päiväkirja. Katsellessa isän ja äidin valokuva-albumeja tavoitti niistä jonkinlaisen yllätyksettömän, tai sanoisiko puuronomaisen elämänkaaren. Suomen kansan harmaa vaellus maan kamaralla. Häät, hautajaiset, ystävien ja sukulaisten vierailut, juoksukilpailut joiden jälkeen Lasse Viren liikkuu kuin heeros vierellään ihailevien lasten ja nuorten rivistö, lasten syntymäpäivät, lasten leikit, talon remontointi, kastetilaisuudet, koiranäyttely, suomenajokoirien astuttaminen, hirviporukka nylkee kaadettua hirveä hymyillen kuin lapset, isä puku päällä uudessa työssään kirjastoauton ratissa, isä halkopinon vieressä, jonka suoruus on harvoja merkkejä jonkinlaisesta näkyvästä kunnianhimosta.
Eikä voi väittää etteikö tarpeita olisi, etteivätkö vanhemmat arvottaisi omaa elämää saavusten kautta kun kuuntelee äidin kertomaa tarinaa Bökarsin kartanosta, missä oli nuorena kesän keittiössä töissä ja Armi Ratian kirjeestä, jossa tämä pyytää häntä vakituisesti palvelukseensa.
”Olis piässy tämäkii mökinakka herraskaiseen talloon. En tiijä mikä sitten veti...tänne korpimaille.”
Mistään katkeruudesta ei voi puhua. Mahdollisuuksista. Miten elämä olisi voinut mennä toisin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti