Muistan yhä kun haimme rannasta,
isä ja poika,
tuulenkaatojako ne
olivat,
katselleeni
vastarannan mäen kuusimetsää
ja nähneeni siinä
jumalan kudosta,
rankojen kolinan niiden noustessa lavalle,
sanomattoman kaiun
kimpoilemassa
tyhjällä lahdella.
Murhamies siltä kylältä
kyyditsi
vastarannan puita
tukkeina
pois.
Se oli
sitä aikaa
kun
isä vielä eli.
Ja niinhän se on,
ettei näkemäänsä
voi turhaa luottaa,
poissalo, kun sitä kestää tarpeeksi,
on vain poissaoloa
ja rakkaus
elävien asia.
Lapsi huutaa nimeäsi,
hysteerisesti, niin kuin kesän vihreydessä on
kohtuuttomuuden tuntu,
rakkautta,
kuten punakylkirastas laulaa
vanhempasi kuolinpäivänä
läpi yön
koska on kevät.
On kevät,
ei rakastaa voi kokonaan ohi,
ei toinen tavoita toistaan
eikä rakastaa voi kokonaan ohi.
