Tuohon Hetkien kommenttiin tuolla alhaalla vastatakseni:
Ehkä se on niin että museota on tottunut pitämään kirkkona.
Täällä se on sillä tavalla, että kun käy näyttelyn avajaisissa se on kuin kirkossa kävisi. Ensin puhuu pappi (museonjohtaja): on tärkeää että on taiteilijoita jotka ovat tässä maailmassamme kauneuden ja hyvyyden puolestapuhujia. Kun pappi lopettaa tulee toinen ja sanoo että täällä me periferiassa olemme, mutta ylpeitä olemme, että täällä periferiassa olemme. Me paikalle vaivautuneet seurakuntalaiset kuuntelemme. Sitten kävellään.
Kokemukseni Kiasmasta, joka saattaa tietysti johtua vaikka kahvinpuutteesta ja siitä ettei kyseessä ollut avajaiset, oli erilainen. Tiskillä ei hymyilty. Narikassa joku vitsaili, mutta naseva vastaus jäi uupumaan; ristisana jäi auki. Sisällä alkoi tuulemaan. Sitten oli tilaa ja tiloja. Paljon. Vastaan käveli ihmisiä. Portaita noustiin. Tilaa, tilaa. Nykytaidetta. Otsalle ilmestyi ryppy, joka alkoi hiljaa häiriköidä vastaantulijoita.
Olisi pitänyt ottaa opas.
Toisaalta, tietysti on niinkin kuin Lea Laven laulussaan ilmaisi:
no niin
tai näin
se olkoon niin tai näin
tai niin tai näin tai
niin niin niin
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Tä, kaikki kommenttilaatikon tekstit ovat japaniksi! Tai kiinaksi, mistä minä tiedän! Siis.. no toivon, että kommentti tulee perille suomeksi. Tämä johtuu omasta koneestani, olen aina sanonut, että Macit ovat outoja.
Mutta kertomuksesi Kiasmasta selvensi, mitä tarkoitit. Ajattelet näyttelyn katsomista happeningina tai vähintäänkin jollakin tapaa sosiaalisena ja on totta, että kun sitä vertaa yksinäiseen käyntiin, niin ero on suuri. Aina kun käyn näyttelyissä ajattelen, että olisi pitänyt tulla yksin, saisi suurimman hyödyn irti. No, asioissa on monia puolia...
Kiitos kommentista, hetket! Olen aika hidas vastaamaan. Tuo on totta mitä sanot. Selkeästi. Jotain tällaista hain. Hyvä että asia selkesi.
Voi olla raivostuttavaa, kun antautuu keskustelemaan hyvän ystävän/kumppanin kanssa elokuvasta/näyttelystä tietäen että on löytänyt jonkun kiinnostavan tulkinnan/ajatuksen, ja sitten tätä toista (kuten ei itseäkään) kiinnosta toisen tulkinta samalla tavalla, minkä jälkeen molemmat ovat tyytymättömiä sekä siihen että omaa tulkintaa ei arvosteta tarpeeksi että siihen ettei
toisen tulkinta ole millään tavalla mielenkiintoinen.
Niinpä kumpikaan ei ole voinut rauhassa syventyä hellimään tulkintaansa ajatuksena, jota kaikki tarvitsisivat, mutta eivät vain vielä sitä tiedä.
Ja niin toinen heistä ottaa hyllystä Candidensa ja etsii sen viimeisen lauseen, ja ajattelee, että parhainta olisi ollut vain viljellä omaa puutarhaansa.
Toinen katsoo toisen harrasta ilmettä tämän Candiden takana ja ajattelee tästä jotain pilkallista, joka ei varmasti ole Candidesta.
Lähetä kommentti