Luen Karsten Alnaesin kirjasta Herääminen, että paavinkirkon vuoden 1215 kirkolliskokouksen dogmi ehtoollisen suhteen oli että ”leivän ja viinin substanssi muuttuu pyhän toimituksen aikana tapahtuvan ihmeen kautta, vaikka ehtoollisaineiden maku, ulkonäkö ja tuoksu eivät muutu.” Tulkinnan mukaan ehtoollisleipä ja viini siis muuttuivat tarjoiltaessa kirjaimellisesti Kristuksen vereksi ja ruumiiksi.
Nykyisen eteläisen Ranskan
alueella, Languedocin maaseudulla, vaikutti 1300-luvulla kataareita tai
albigensseja – katolisen kirkon mukaan harhaoppisia – joista osa kieltäytyi
syömästä kaksi- tai nelijalkaisia eläimiä. Linnut, imettävät eläimet ja ihmiset
kun vaelsivat sielunvaelluskierrossa eikä tätä kiertoa tullut loukata.
Kalansyönti sen sijaan oli sallittua.
Historiallisista konteksteistaan
irrotettuina tällaiset satunnaisesti poimitut teologiset opinkappaleet
säteilevät tyhjänpäiväisyytensä lisäksi jonkinlaista maagista tenhovoimaa.
Ajattelen muikunperkausta. Samat
liikkeet toistuvat yhä uudelleen, muikku otetaan käteen, vatsa leikataan auki
puukolla tai saksilla, sisälmykset poistetaan sormella ja lopuksi kala
huuhdellaan kraanan alla. Onko sitten toiston vai eläimen miltei hartaan
ruumiinkäsittelyn ansiota se, että muikunsiivous on – tiettyyn rajaan asti –
mieltä rauhoittavaa toimintaa.
Jos
kokisin tarvetta oman teologisen opin perustamiseen, olisi se
muikunperkausoppi. Sillä Sinun tulee hiljentymän muikun- tai ahvenenperkauksen
pyhään, ei kuhan tai hauen sillä kuhan ja hauen elimet muistuttavat liiaksi
omiasi, muikun- tai ahvenenperkauksen pyhään tulee Sinun hiljentymän,
keskittymään kalaasi, hänen ruumiinsa ravinnoksi saattamiseen, sillä turhaan ei
hän Sinulle ole ruumistaan antanut, ei turhaan verkkoon uinut, turhaan tullut
pussiin pannuksi, muikunperkauksen pyhään tulee Sinun nyt hartaasti omalla
tavallasi hiljentymän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti