Mäki-Matin puistoon on haudattu surmattuja juutalaisia. Beckett on nähty kolkkaavan Kalle Rutasen polun ja Rautpohjankadun risteyksessä, ja kenties myös läheisessä puutalossa, jossa hän harjoitti kirjeenvaihtoa Pinterin kanssa ruskeaa ja lakattua pulpettia vasten. Usein oli marraskuu ja märkää. Kirjan kannet aukenivat, hiki haisi. Kaupunginkirjaston lähistön asfalttinurkkauksissa liikuskeli aikoinaan Saarikoski, ei onneksi enää. Se johtui liiasta kahvinjuonnista ja nuoruudesta. All that. Keski-Maan sankarit käpystelivät Pohjois-Savon loivissa mäissä ja asfalttiteiden yli ja Viisikon jäsenten naamoihin kiinnittyi itsepintaisesti Ankkalinnan asukkaiden mustia palloneniä.
Ja jonkun suusta kuulin joskus tyypistä, joka käveli joskus jossakin tietyssä kaupungissa jonkun tietyn reitin ja sijoitti jonkun numerosarjan joihinkin paikkoihin sen varrelle. Numerot ilmestyivät muistista.
Siinä kaikki
sunnuntaina, elokuuta 27, 2006
keskiviikkona, elokuuta 23, 2006
Mä haukuin luterilaisen kirkon
Heipä vaan. Mä oon Hesarissa töissä. Mä olin kaks viikkoo Libanonissa. Se oli rankkaa. Mä katoin sotaa silmistä silmiin. Sit mä tulin kotiin ja kattelin vähän lehtiä. Niissä suomalaiset luterilaiset kristityt manku, että rauha pitäs tulla Libanoniin.
Mä huomasin että maailma tartti mua. Mä oon kriittinen tapaus. Mä oon lukenu paljon toisen maailmansodan juttuja. Ne on rankkoja. Niistä oppii elämää. Suomi on pieni maa, ei täällä mitään tapahdu, siks täällä mangutaan. Mua ei paljo huvita hymyillä kadulla tyypeille kun ne tulee vastaan. Mä mietin että toikin ois voinu olla keskitysleirillä joku hirmunatsi joka hakkaa mua pampulla munille. On rankkaa funtsii näitä. Toisaalta se on aika jännää, miettii mitä kaikkee on tapahtunu. Se kertoo niinku ihmisyydestä. Kun mä nään jonkun tosi söpön mummon tai vaarin niin mä mietin sille ruoskan ja nahkapuvun päälle. Kyllä niilläkin on seksuaalisuus. Mä oon aika syvällinen.
Mä kirjotan Hesariin, ootteks te lukenu. Siellä mä oon tosi kriittinen. Viime viikolla mä haukuin pari tyyppii ja instituutioo siellä. Mä kutuin tätä poppipappii Mikko Salmea "käveleväks pilttiateriaks" (!). Aika rankkaa, vai mitä? Sit mä muutenkin vähän ravistelin yleismaallisesti tuota luterilaista kirkkoo, onhan musta "pohjoismainen evankelisluterilaisuus maailman ylivoimaisesti laimein ja ikävystyttävin uskonto" (!). Mä olin katketa kun mä näpyttelin ton mun ruutuun; siis ei pelkästään "laimein", vaan myös "ikävystyttävin". Sit mä haukuin Mikko Kuustosen nimeltä. "Häntä kuunneltuaan mies kuin mies on menettänyt testosteroninsa" (!). Se sopi niinku teemaan. Mä oon kirkkokriittinen tyyppi.
No ei mulla nyt muuta. Parin viikon päästä taas tavataan. Mä saatan taas haukkuu maalaisia tai jotain muuta urpoporukkaa. Maailma tarttii meikäläisii sisälukutaitosii sällei, joillon munat kohillaan ja paljo spermaa.
Mä huomasin että maailma tartti mua. Mä oon kriittinen tapaus. Mä oon lukenu paljon toisen maailmansodan juttuja. Ne on rankkoja. Niistä oppii elämää. Suomi on pieni maa, ei täällä mitään tapahdu, siks täällä mangutaan. Mua ei paljo huvita hymyillä kadulla tyypeille kun ne tulee vastaan. Mä mietin että toikin ois voinu olla keskitysleirillä joku hirmunatsi joka hakkaa mua pampulla munille. On rankkaa funtsii näitä. Toisaalta se on aika jännää, miettii mitä kaikkee on tapahtunu. Se kertoo niinku ihmisyydestä. Kun mä nään jonkun tosi söpön mummon tai vaarin niin mä mietin sille ruoskan ja nahkapuvun päälle. Kyllä niilläkin on seksuaalisuus. Mä oon aika syvällinen.
Mä kirjotan Hesariin, ootteks te lukenu. Siellä mä oon tosi kriittinen. Viime viikolla mä haukuin pari tyyppii ja instituutioo siellä. Mä kutuin tätä poppipappii Mikko Salmea "käveleväks pilttiateriaks" (!). Aika rankkaa, vai mitä? Sit mä muutenkin vähän ravistelin yleismaallisesti tuota luterilaista kirkkoo, onhan musta "pohjoismainen evankelisluterilaisuus maailman ylivoimaisesti laimein ja ikävystyttävin uskonto" (!). Mä olin katketa kun mä näpyttelin ton mun ruutuun; siis ei pelkästään "laimein", vaan myös "ikävystyttävin". Sit mä haukuin Mikko Kuustosen nimeltä. "Häntä kuunneltuaan mies kuin mies on menettänyt testosteroninsa" (!). Se sopi niinku teemaan. Mä oon kirkkokriittinen tyyppi.
No ei mulla nyt muuta. Parin viikon päästä taas tavataan. Mä saatan taas haukkuu maalaisia tai jotain muuta urpoporukkaa. Maailma tarttii meikäläisii sisälukutaitosii sällei, joillon munat kohillaan ja paljo spermaa.
maanantaina, elokuuta 07, 2006
Mikä se on?
Siitä mikä meni nyt ohi äänekkäästi ja nopeasti kuuli mistä oli luovuttu, mitä saatu ja vaihdettu tilalle. Siinä talk to the hand, siinä oli kehitys. Siinä oli nopeus, siinä oli elintaso, rasvaiset vatsat, öljy. Sillä kulki työ, sillä kulki raha, sillä kulki leipä, sillä kulkivat sukulaissuhteet, sillä oli päätön kyy ja jäniksen korvat vailla ruumista. Minimoidut riskit ja pakolliset menoerät.
(Lisätty 27.5.2007) Tie.
(Lisätty 27.5.2007) Tie.
keskiviikkona, elokuuta 02, 2006
Kehä
Hiljaisuus pysähtyy
lintujen liikkeeseen ja on selvää ettei
ympäristö pysy
sijoillaan
Hiljaisuus on osa
l
i
i
k
e
t
t
ä
peipot pääskyt ottavat uusia paikkoja
surraavien hömötinttien kurina kevätaurinkoa ja lunta
koivun siemen putoaaAAAAAA
Hiirihaukka syöksyy harmaasta ja sinisestä
vihreään ja valkoiseen
lapseni kanssa näimme sen eilen
pellolla
Hän peittelee minut multaan.
Olenko nyt ja voiko sitä muistella
jo eilen
lintujen liikkeeseen ja on selvää ettei
ympäristö pysy
sijoillaan
Hiljaisuus on osa
l
i
i
k
e
t
t
ä
peipot pääskyt ottavat uusia paikkoja
surraavien hömötinttien kurina kevätaurinkoa ja lunta
koivun siemen putoaaAAAAAA
Hiirihaukka syöksyy harmaasta ja sinisestä
vihreään ja valkoiseen
lapseni kanssa näimme sen eilen
pellolla
Hän peittelee minut multaan.
Olenko nyt ja voiko sitä muistella
jo eilen
maanantaina, heinäkuuta 17, 2006
Neuvostosotilaiden hauta
"Pihlajaveden ja Haapamäen puolivälissä sijaitsevalle metsähautausmaalle on haudattu 11 neuvostosotilasta. Näiden muistoksi on pystytetty betoninen muistomerkki, jossa on metallinen viisisakarainen tähti.
Valvontakomission toimittamassa muistomerkissä on vain venäjänkielinen teksti, jonka suomenkielinen käännös on "Tässä on haudattuna yksitoista (11) neuvostoliittolaista sotilashenkilöä."
Linkki
Mikähän on näiden sotilaiden tarina?
Valvontakomission toimittamassa muistomerkissä on vain venäjänkielinen teksti, jonka suomenkielinen käännös on "Tässä on haudattuna yksitoista (11) neuvostoliittolaista sotilashenkilöä."
Linkki
Mikähän on näiden sotilaiden tarina?
Iisalmesta
Tämä on ollut lapsuuteni ja nuoruuteni kaupunki, vaikken ole täällä koskaan asunutkaan. Tämä on ollut kaupunki; Iisalmi, paikka joka ei enää tunnu kaupungilta muttei oikein kylältäkään, jollaisessa vietin parikymmentä ensimmäistä ikävuottani. Se on jotain siltä väliltä. Iisalmi on pienempi kaupunki kuin Jyväskylä jossa asun ja joka on pieni kaupunki sekin - mutta ei niin pieni kuin Iisalmi. Kun parkkeeraa auton kaupungintorille ja kävelee sisään Kojootti -baariin Savonkadun ja Pohjolankadun risteyksessä, saattavat tuntemattomat sisäänkäynnin vieressä istuvat ihmiset morjestaa, ja sisemmällä vastaantulevat yhtä lailla tuntemattomat ihmiset ehkä nyökkäävät ja katsovat harmittomasti ja hyväntahtoisesti silmiin. Olemassolosi huomioidaan ja se saa hyväksynnän ikään kuin sivumennen, siinä sivussa. Näin ei käy isommassa kaupungissa.
Olen nyt sisällä Kojootti-baarissa ja edellinen tapahtuma tuijottaa minua silmiin haluten kertoa minulle jotakin. Itse asiassa se on oma katseeni, peili johon tuijotan. Siksi se kiinnostaa minua, se on vanha valokuva itsestäni. Kun aloin kirjoittamaan Iisalmesta, luulin todellakin alkavani kirjoittamaan Iisalmesta tai korkeintaan Iisalmesta ja itsestäni. Nyt huomaan kirjoittavani pelkästään itsestäni. Saisiko siitä hyvän standup -koukun: "Tiedätteks te mitä? Mä oon huomannu olevani kiinnostunut ennen kaikkee itestäni. Ainoo juttu mikä tässä on todella noloo on se, että mä oon käyttänyt siihen niin paljon aikaa tajuamatta mitä mä mietin. Sitä funtsii ajatelleensa jotain helvetin jaloja ja hienoja asioita: tätä kaupunkii, ihmisiä, elämää niinku vittu, tajuutsä totuutta. Sitte sitä huomaakin tuijottaneensa johonkin helvetin mystiseen amulettiin jonkun alttaritaulun äärellä, jotka tipahtaakin yks kaks lattialle ja niiden takaa paljastuu oma valtava napa!"
Onpa hyvä etten ole kertonut tästä kenellekään.
Mutta jos tämä on minulle ainoa keino puhua Iisalmesta, tai puhua miltei siitäkin, voin kai yrittää kirjoittaa kaupungista jotakin lukemisen arvoista: mielenmaiseman.
Nyt kun lasiseksi paljastunut alttaritaulu amuletteineen on maassa palasina ja kaikille on selvää, että tuijotan tällä kertaa vain omaan napaani, ei kenellekään enää varmasti tule yllätyksenä jos kerron, etten voi olla pitämättä tästä kaupungista.
Lisäksi on mainittava, että se mitä tuossa äsken mainitsemassani valokuvassa itsestäni näen, on muutos. Loppujen lopuksi on kai kysymys paluusta paikkaan, jonka on joskus kokenut mutta ei enää koe omakseen. Kokee muttei samoin kuin ennen.
Ehkä on parasta aloittaa suhteestani tähän kaupunkiin kuusi vuotta maailmankaikkeuden alkuräjähdyksen jälkeen. Olin kuusi. Rakkaista isovanhemmistani äitini isä oli poissa ja äidin äitini muuttanut kerrostaloyksiöön Iisalmeen. Muistan, kuinka kävimme vanhempieni kanssa mummon luona kylässä, mummon asunnnon ja sen ympäristön sekä asiat, joita silloin pidin ihmiskunnan vakavahenkisimpinä saavutuksina: lähikaupan karkkiosaston ja kaupassa myytävät sarjakuvat Conan Barbaari ja Ryhmä-X. (En tietenkään voi muistaa myytiinkö näitä lehtiä juuri tässä paikassa, mutta tämä onkin oma mielenmaisemani.)
Voisin kertailla lapsuusmuistojani enemmänkin ilman että kukaan kysyi mitään, mutta ehkä on sittenkin parasta palata Kojoottiin ja siihen, että vaikka yritän, en enää osaa käyttäytyä täällä. Tämä käy ilmi tilatessani tyttöystäväni seurassa Kojootin tiskillä kahvin. (Unohdinko kertoa olleeni koko ajan hänen seurassaan? Voin kertoa, ettei se johdu hänestä.) En huomaa katsoa baarimikkoa silmiin ja olen aivan varma antaneeni töykeän, tai mikä vielä pahempaa, ylimielisen vaikutelman. Yritän korjata erheeni houkuttelemalla baarimikon uuteen katsekontaktiin hymyilymällä. Hän ei vastaa katseeseeni.
Ennen kyllä tiesin miten täällä oltiin. Kojootti. Tämä oli paikka, jossa kävin ensimmäisiä kertoja baarissa koska kykenin. Tulimme tänne lukiokavereiden kanssa huurteisessa etunojassa ja kirkkain silmin etsimään ensimmäisiä (ensimmäistä) seksikokemuksia (kokematta jäi). Sitä kuului kaupungin viikonlopun kuvastoon. Joi tuopista kaljaa, puhui murretta ja alkoi nuokkua baarijakkaralla kunnes henkilökunta poisti baarista huomattuaan, ettei virkoamisesta tulisi mitään ennen valomerkkiä. Saattoi sitä tervehtiä tuntemattomiakin.
Nyt Iisalmi on paikka, jossa silloin tällöin käväisen vieraillessani vanhempieni luona maaaseudulla; kaupassa, tai kuten nyt, baarissa, tyttöystäväni kyllästyttyä maaseudun hiljaiseloon.
En toivoakseni etsi tässä nyt pelkkää nostalgiaa, minua kiinnostaa myös tapahtunut muutos. En enää tunne tapoja täällä, tai tunnen ne kyllä, mutta olen kuin paluuta tekevä kehäraakki. Me olemme kuin kaksi vanhaa ystävää, joille törmätessään pitkästä aikaa on käynyt selväksi, ettei samanlaista säkenöivää vuoropuhelua kuin aikaisemmin enää synny.
Nyt täällä on kuuleman mukaan työttömyyttä, muuttotappiota. En osaa ryhtyä esittämään lukuja ja taulukoita, olen vain lukenut asiasta Hesarista ja osallistunut vain sen verran, että olen tullut ostaneeksi kaupungintorilta eurolla Iisalmen työttömien yhdistyksen jäsenen maalaaman puisen napin, joka roikkuu Jyväskylässä kylpyhuoneemme seinällä ja jossa lukee kädet.
Isäni sanoi kun vierailimme täällä hiljattain: - Kuoleva kaupunki… Isä kertoi muutakin kaupungintorilla odottaessamme äitini saapumista viikottaisesta uimajumpasta. Hän kertoi tarinan sota-ajan jälkeisestä työttömyydestä - niin kai sitä voisi kutsua. Isän tarinassa kaikki alkoi siitä, kun hän kertoi torin Kauppahallin olleen nuorena miehenä paikan, jossa hän odotteli "linjuria" - linja-autoa - armeijan palveluspaikkaansa. Isän mukaan Kauppahallilla pylväskatoksen alla roikotettiin siihen aikaan ulkosalla lihoja. Ilmeisesti yksi paikallinen elinkeino sotien jälkeen, jolloin oli paljon työttömyyttä, oli kulkea ostamassa tiloilta karjaa ja myydä se eteenpäin kauppiaalle. Isän tuttava harrasti tätä ja mukana kulki teurastaja. Teurastaja oli isokokoinen ja hyvätapainen mies, mutta humalassa pahapäinen. Mies joutui myöhemmin linnaan, koska oli armeijassa ilta- tai viikonloppulomilta palatessa puukottanut kuoliaaksi everstin. Eversti oli kävellyt miestä ja sen kaveria vastaan ja kysynyt mikseivät varusmiehet tervehdi. Sullahan se on se puukko, annapa se puukko, oli teurastaja sanonut. Miehellä oli sellainen loppu, että ryyppykaveri löi tätä kirveellä päähän.
Mitäpä siihen on lisäämistä? Mieleen tulee vain, että en todellakaan voi tietää minkälaista täällä olisi asua, kuinka monta ikävää ja surullista asiaa tähän kaupunkiin liittyy, montako alkoholistin raatoa, montako perhehelvettiä piiloutuneena ihmisten asuntoihin. Muistan seisoneeni intin puvussa rappukäytävässä, missä kuulin kaksikymmentä markkaa veteraanikeräykseen antaneen naisen kuulevan kunniansa mieheltään rahanmenon vuoksi asuntoonsa tultuaan. Teki mieli palauttaa rahat naiselle, joka ei ollut osannut sanoa haluavansa antaa vähemmän. ("No se vaan otti sen", hän selitti miehelleen, joka puolestaan huusi tälle: "Niille ee tarvii mittään antaa, saatana!") En uskaltanut koputtaa ovelle.
Tori on toinen tämän paikkakunnan kiintopisteistä ja siihen liittyy mieluisia muistoja. Täällä järjestettiin ainakin vielä lapsuudessani markkinoita, joissa helppoheikkien myyntipuheita oli kiehtovaa seurata ja kuunnella. Ja siitä laitetaan kirjotuspaperia emännälle, toinen laitetaan, kolomas, neljäs, viijes ja kuuves vielä laitetaan, eikö muka riitä, seihtämäs laitetaan… (Keijo Siekkinen on esittänyt mainiosti ja pitemmälti torin helppoheikin puheenpartta kirjassaan Kettuluolat, s. 60-62.) Muistan yhden näistä, merimieshattuisen, valkeapartaisen ja isomahaisen miehen, johon lapsena ihastuin. Hänessä oli jotain jännää, ihmiset kerääntyivät ja pysähtelivät tämän järjestämän shown ympärille, jotkut pelkästään kuuntelemaan tämän suunkäyntiä. Se oli viihdettä ja sosiaalinen tapahtuma. Oli sielläkin myös sellaista mistä ei saanut puhua: stripteaserekka.
Vielä Kojootissa. Baaritiskillä istuva nelikymppisen oloinen mies on viipynyt tässä baarissa ja ehkä kaupungissakin omasta mielestään liian kauan, vaikkei mitään sanokaan. Sen voi vain lukea hänen olemuksestaan. Tyttöystäväni juotua oluensa loppuun päätämme käydä vielä vastapäisessä Tuoppikellarissa. Vitsailemme, että näin hän saa paikallisesta iltaelämästä kokonaiskuvan.
Tuoppikellari on pientä lähiökapakkaa muistuttava keskustan baari. Tilatessani tiskillä teen huomaan vieressäni seisovan keski-ikäisen naisen tuijottavan nuorta miestä, minua, ja olen erottavani jonkinlaista ihailua. Löydämme pöydän tyttöystäväni kanssa ja tämä lähtee vessaan. Katselen ympärilleni. Tuossa pöydässä olen näkevinäni keski-ikäisiä metsäalan duunareita ja tuon pöydässä seisovan miehen katse on paljastavinaan minulle paikallisen ahdistuneen homoseksuaalin. Meneillään on Suomi-Venäjä -jääkiekko-ottelu, mutta täällä sitä ei katso juuri kukaan, koska nyt on karaoke. Baarin nurkassa ulko-oven vieressä on "esiintymislava", jonka laulajia suojaa asiakkaiden katseilta baarin sisempi ulko-ovi.
Kultani palaa ja kertoo vessassa jutelleensa yksinhuoltajatytön kanssa, joka on pitkästä aikaa päässyt viettämään vapaa-iltaa. Hetken päästä pöytäämme istuu kolme muuta ihmistä, nuori tyttö ja poika sekä tiskillä tapaamani keski-ikäinen nainen. Poika käy laulamassa karaokea. Pojalla on musta nahkatakki ja hän laulaa huonosti. Keski-ikäinen nainen on kovasti kiinnostunut pojan laulusta ja kannustaa seisaaltaan, tuoppi pystyssä: “Hyvä Jari!”
Poika palaa pöytään ja on hyvin tyytyväinen suoritukseensa. Seuraa "Hymyhuulet" jonkun toisen esittämänä ja poika esittelee tytölle istualtaan rock'n'roll -taitojaan. Hän mutristelee kulmiaan ja huuliaan. Hän heiluttelee mustan takin alta löytyviä hartioitaan, hän on paikallinen tähti. Tyttö nauttii selvästi pojan esityksestä. Keski-ikäinen nainen, jolla on muuten aivan vaakasuora musta otsatukka, sanoo nuorelle tytölle jotakin ja huomauttaa sitten tytön aksentista. Tyttö närkästyy ja selvittää, ettei ole täältä vaan Vaasasta kotoisin ja haluaa tietää, mikä syy naisella on pilkata tämän puhetyyliä. Jonkin ajan päästä nainen alkaa tilittämään minulle tapahtumia, että minkä takia häntä ikkään kuin syytetään, että minkä takia se on niin, että ihminen aina on sillä tavalla, että häntä muka uhataan, että minä, vaikka minä en kellekään mittää, että minä olisin tässä jotakin pahhaa, en kellekään mittää.
Ymmärrän myöhemmin, että käynnissä saattoi olla jonkinlainen pinnan alla kytenyt kolmiodraama näiden kolmen ihmisen välillä, nainen taisi olla liikaa pojan perään. Nainen jatkaa juttelua kanssamme. Kulta ei oikein jaksaisi jutustella, hän on saanut nuoruudessaan tarpeekseen vääriin pöytiin tunkevien kännisten ymmärtämisestä. Minua hän sen sijaan kiinnostaa. Naisen “mikä sinä olet horoskoopiltasi?” on kysymys, johon vastaan “hyppivä härkä” kunnes hellyn äkkiä ja vastaan olevani kaksonen. “Sulla on kaks persoonallisuutta”, nainen sanoo tähän. Hetken päästä hän toistaa ääneen käyttämäni kysymyssanan “mittee?” jota olen käyttänyt ollaksesi miellyttävä ja sopiakseni joukkoon - käytän murretta täällä vieläkin leveämmin kuin ennen - koska se on hänellekin liian maalainen, hän itse jotain siltä väliltä.
Niin kuin Iisalmi. Sanon sen taas kerran, mutta niin se on. Kaupunki jotain siltä väliltä, ei maaseutua eikä oikein kaupunkikaan. Tämä on paikka, jossa tilanteessa, missä baariin on väkisin pyrkimässä ympäripäissään oleva nuori mies tapahtuu seuraavaa. Keski-ikäinen ja sympaattinen mutta aloitteellisuuspulasta kärsivä portsari yrittää puhua nuorison edustajaa ulos kuin maalaisisäntä liian juopunutta sukulaistaan: "Elä kehtoo, lähe nyt kuule vuan, elä elä nyt…". Häiriköijä potkii lopulta baarista poistuttuaan pari kertaa turhautuneena ulko-ovea kuin paraskin kaupunkilaisnuori.
Nainen kysyy vielä minkä alan ihmisiä olemme, ja esiteltyämme itsemme kielenkääntäjäksi ja museotyöntekijäksi hän haluaa kätellä meidät. Kysyn häneltä minkä alan ihminen hän on ja hän vastaa olevansa monen alan ihminen sekä parturi.
Ja on aika jättää Iisalmi. Olemme poistuneet perjantaisesta Tuoppi -baarin savusta, jonne en tunne halua jäädä. On jollakin tavalla tehtävä tuttavuutta sen epämiellyttävän ajatuksen kanssa, että nämä ihmiset, nämä ihmiset täällä, olisivat jotenkin vähemmän kyvykkäitä ja enemmän yksinkertaisempia kuin minä ja ihmiset joiden seurassa nykyisin viihdyn. Että nämä ihmiset - otsatukkansa vaakasuoraksi leikanneen ja nousuhumalassa keikkuvan parturin tavoin - olisivat tuomittuja Savonkadun savuiseen Tuoppikellariin jankuttamaan kysymyksiä, joiden päivänselviä vastauksia eivät koskaan tule löytämään Iisalmen pimeästä yöstä horoskooppikirjojensa avulla.
Tekee mieli pitää mielessä ja uskoa päiväsaikaiseen, kesäiseen tai talviseen, yritteliääseen Iisalmeen. Tekee mieli pitää mielessä ne kauppojen työntekijät, jotka kumotessaan hedelmähyllylle päivän kolmannen appelsiinikorinsa saattavat tokaista vieressä seisovalle asiakkaalle: “Tuas mänj yks”. Kauppojen asiakkaat, jotka tulevat sovittamaan vieraan ihmisen käsiin kaupan hansikkaita, koska tämä sattuu olemaan samankokoinen kuin se sukulaispoika, jolle niitä ollaan hankkimassa ("Ja niinhän nuo on käetkin!"). Tuon elämänasenteen ja välittömyyden kuvajaisena ovat ihmiset, joiden askelten alla kaikuu harmaa asfaltti mutta joiden päät osoittavat kohti sinistä poutataivasta. He elävät niin kuin muissakin kaupungeissa eletään, kävelevät tai ajavat kaupungissaan päivästä toiseen, tämän kaupungin harvalla shakkilaudalla, lähestyvät päivän päätteeksi asuntoaan, käyvät rappukäytäväänsä ja nousevat ylös kierreportaita kohti kotia, päivittäin, kohti määränpäätä, tuntien kavutessaan kulkunsa lopulta käyvän aina vain hitaammaaksi ja raskaammaksi, ja joilla tuota tympeää lopullisuuden osoitinta vastaan on asettaa vain oman äitini tyhjännauru.
"Vielä minä jaksan nauraa."
Olen nyt sisällä Kojootti-baarissa ja edellinen tapahtuma tuijottaa minua silmiin haluten kertoa minulle jotakin. Itse asiassa se on oma katseeni, peili johon tuijotan. Siksi se kiinnostaa minua, se on vanha valokuva itsestäni. Kun aloin kirjoittamaan Iisalmesta, luulin todellakin alkavani kirjoittamaan Iisalmesta tai korkeintaan Iisalmesta ja itsestäni. Nyt huomaan kirjoittavani pelkästään itsestäni. Saisiko siitä hyvän standup -koukun: "Tiedätteks te mitä? Mä oon huomannu olevani kiinnostunut ennen kaikkee itestäni. Ainoo juttu mikä tässä on todella noloo on se, että mä oon käyttänyt siihen niin paljon aikaa tajuamatta mitä mä mietin. Sitä funtsii ajatelleensa jotain helvetin jaloja ja hienoja asioita: tätä kaupunkii, ihmisiä, elämää niinku vittu, tajuutsä totuutta. Sitte sitä huomaakin tuijottaneensa johonkin helvetin mystiseen amulettiin jonkun alttaritaulun äärellä, jotka tipahtaakin yks kaks lattialle ja niiden takaa paljastuu oma valtava napa!"
Onpa hyvä etten ole kertonut tästä kenellekään.
Mutta jos tämä on minulle ainoa keino puhua Iisalmesta, tai puhua miltei siitäkin, voin kai yrittää kirjoittaa kaupungista jotakin lukemisen arvoista: mielenmaiseman.
Nyt kun lasiseksi paljastunut alttaritaulu amuletteineen on maassa palasina ja kaikille on selvää, että tuijotan tällä kertaa vain omaan napaani, ei kenellekään enää varmasti tule yllätyksenä jos kerron, etten voi olla pitämättä tästä kaupungista.
Lisäksi on mainittava, että se mitä tuossa äsken mainitsemassani valokuvassa itsestäni näen, on muutos. Loppujen lopuksi on kai kysymys paluusta paikkaan, jonka on joskus kokenut mutta ei enää koe omakseen. Kokee muttei samoin kuin ennen.
Ehkä on parasta aloittaa suhteestani tähän kaupunkiin kuusi vuotta maailmankaikkeuden alkuräjähdyksen jälkeen. Olin kuusi. Rakkaista isovanhemmistani äitini isä oli poissa ja äidin äitini muuttanut kerrostaloyksiöön Iisalmeen. Muistan, kuinka kävimme vanhempieni kanssa mummon luona kylässä, mummon asunnnon ja sen ympäristön sekä asiat, joita silloin pidin ihmiskunnan vakavahenkisimpinä saavutuksina: lähikaupan karkkiosaston ja kaupassa myytävät sarjakuvat Conan Barbaari ja Ryhmä-X. (En tietenkään voi muistaa myytiinkö näitä lehtiä juuri tässä paikassa, mutta tämä onkin oma mielenmaisemani.)
Voisin kertailla lapsuusmuistojani enemmänkin ilman että kukaan kysyi mitään, mutta ehkä on sittenkin parasta palata Kojoottiin ja siihen, että vaikka yritän, en enää osaa käyttäytyä täällä. Tämä käy ilmi tilatessani tyttöystäväni seurassa Kojootin tiskillä kahvin. (Unohdinko kertoa olleeni koko ajan hänen seurassaan? Voin kertoa, ettei se johdu hänestä.) En huomaa katsoa baarimikkoa silmiin ja olen aivan varma antaneeni töykeän, tai mikä vielä pahempaa, ylimielisen vaikutelman. Yritän korjata erheeni houkuttelemalla baarimikon uuteen katsekontaktiin hymyilymällä. Hän ei vastaa katseeseeni.
Ennen kyllä tiesin miten täällä oltiin. Kojootti. Tämä oli paikka, jossa kävin ensimmäisiä kertoja baarissa koska kykenin. Tulimme tänne lukiokavereiden kanssa huurteisessa etunojassa ja kirkkain silmin etsimään ensimmäisiä (ensimmäistä) seksikokemuksia (kokematta jäi). Sitä kuului kaupungin viikonlopun kuvastoon. Joi tuopista kaljaa, puhui murretta ja alkoi nuokkua baarijakkaralla kunnes henkilökunta poisti baarista huomattuaan, ettei virkoamisesta tulisi mitään ennen valomerkkiä. Saattoi sitä tervehtiä tuntemattomiakin.
Nyt Iisalmi on paikka, jossa silloin tällöin käväisen vieraillessani vanhempieni luona maaaseudulla; kaupassa, tai kuten nyt, baarissa, tyttöystäväni kyllästyttyä maaseudun hiljaiseloon.
En toivoakseni etsi tässä nyt pelkkää nostalgiaa, minua kiinnostaa myös tapahtunut muutos. En enää tunne tapoja täällä, tai tunnen ne kyllä, mutta olen kuin paluuta tekevä kehäraakki. Me olemme kuin kaksi vanhaa ystävää, joille törmätessään pitkästä aikaa on käynyt selväksi, ettei samanlaista säkenöivää vuoropuhelua kuin aikaisemmin enää synny.
Nyt täällä on kuuleman mukaan työttömyyttä, muuttotappiota. En osaa ryhtyä esittämään lukuja ja taulukoita, olen vain lukenut asiasta Hesarista ja osallistunut vain sen verran, että olen tullut ostaneeksi kaupungintorilta eurolla Iisalmen työttömien yhdistyksen jäsenen maalaaman puisen napin, joka roikkuu Jyväskylässä kylpyhuoneemme seinällä ja jossa lukee kädet.
Isäni sanoi kun vierailimme täällä hiljattain: - Kuoleva kaupunki… Isä kertoi muutakin kaupungintorilla odottaessamme äitini saapumista viikottaisesta uimajumpasta. Hän kertoi tarinan sota-ajan jälkeisestä työttömyydestä - niin kai sitä voisi kutsua. Isän tarinassa kaikki alkoi siitä, kun hän kertoi torin Kauppahallin olleen nuorena miehenä paikan, jossa hän odotteli "linjuria" - linja-autoa - armeijan palveluspaikkaansa. Isän mukaan Kauppahallilla pylväskatoksen alla roikotettiin siihen aikaan ulkosalla lihoja. Ilmeisesti yksi paikallinen elinkeino sotien jälkeen, jolloin oli paljon työttömyyttä, oli kulkea ostamassa tiloilta karjaa ja myydä se eteenpäin kauppiaalle. Isän tuttava harrasti tätä ja mukana kulki teurastaja. Teurastaja oli isokokoinen ja hyvätapainen mies, mutta humalassa pahapäinen. Mies joutui myöhemmin linnaan, koska oli armeijassa ilta- tai viikonloppulomilta palatessa puukottanut kuoliaaksi everstin. Eversti oli kävellyt miestä ja sen kaveria vastaan ja kysynyt mikseivät varusmiehet tervehdi. Sullahan se on se puukko, annapa se puukko, oli teurastaja sanonut. Miehellä oli sellainen loppu, että ryyppykaveri löi tätä kirveellä päähän.
Mitäpä siihen on lisäämistä? Mieleen tulee vain, että en todellakaan voi tietää minkälaista täällä olisi asua, kuinka monta ikävää ja surullista asiaa tähän kaupunkiin liittyy, montako alkoholistin raatoa, montako perhehelvettiä piiloutuneena ihmisten asuntoihin. Muistan seisoneeni intin puvussa rappukäytävässä, missä kuulin kaksikymmentä markkaa veteraanikeräykseen antaneen naisen kuulevan kunniansa mieheltään rahanmenon vuoksi asuntoonsa tultuaan. Teki mieli palauttaa rahat naiselle, joka ei ollut osannut sanoa haluavansa antaa vähemmän. ("No se vaan otti sen", hän selitti miehelleen, joka puolestaan huusi tälle: "Niille ee tarvii mittään antaa, saatana!") En uskaltanut koputtaa ovelle.
Tori on toinen tämän paikkakunnan kiintopisteistä ja siihen liittyy mieluisia muistoja. Täällä järjestettiin ainakin vielä lapsuudessani markkinoita, joissa helppoheikkien myyntipuheita oli kiehtovaa seurata ja kuunnella. Ja siitä laitetaan kirjotuspaperia emännälle, toinen laitetaan, kolomas, neljäs, viijes ja kuuves vielä laitetaan, eikö muka riitä, seihtämäs laitetaan… (Keijo Siekkinen on esittänyt mainiosti ja pitemmälti torin helppoheikin puheenpartta kirjassaan Kettuluolat, s. 60-62.) Muistan yhden näistä, merimieshattuisen, valkeapartaisen ja isomahaisen miehen, johon lapsena ihastuin. Hänessä oli jotain jännää, ihmiset kerääntyivät ja pysähtelivät tämän järjestämän shown ympärille, jotkut pelkästään kuuntelemaan tämän suunkäyntiä. Se oli viihdettä ja sosiaalinen tapahtuma. Oli sielläkin myös sellaista mistä ei saanut puhua: stripteaserekka.
Vielä Kojootissa. Baaritiskillä istuva nelikymppisen oloinen mies on viipynyt tässä baarissa ja ehkä kaupungissakin omasta mielestään liian kauan, vaikkei mitään sanokaan. Sen voi vain lukea hänen olemuksestaan. Tyttöystäväni juotua oluensa loppuun päätämme käydä vielä vastapäisessä Tuoppikellarissa. Vitsailemme, että näin hän saa paikallisesta iltaelämästä kokonaiskuvan.
Tuoppikellari on pientä lähiökapakkaa muistuttava keskustan baari. Tilatessani tiskillä teen huomaan vieressäni seisovan keski-ikäisen naisen tuijottavan nuorta miestä, minua, ja olen erottavani jonkinlaista ihailua. Löydämme pöydän tyttöystäväni kanssa ja tämä lähtee vessaan. Katselen ympärilleni. Tuossa pöydässä olen näkevinäni keski-ikäisiä metsäalan duunareita ja tuon pöydässä seisovan miehen katse on paljastavinaan minulle paikallisen ahdistuneen homoseksuaalin. Meneillään on Suomi-Venäjä -jääkiekko-ottelu, mutta täällä sitä ei katso juuri kukaan, koska nyt on karaoke. Baarin nurkassa ulko-oven vieressä on "esiintymislava", jonka laulajia suojaa asiakkaiden katseilta baarin sisempi ulko-ovi.
Kultani palaa ja kertoo vessassa jutelleensa yksinhuoltajatytön kanssa, joka on pitkästä aikaa päässyt viettämään vapaa-iltaa. Hetken päästä pöytäämme istuu kolme muuta ihmistä, nuori tyttö ja poika sekä tiskillä tapaamani keski-ikäinen nainen. Poika käy laulamassa karaokea. Pojalla on musta nahkatakki ja hän laulaa huonosti. Keski-ikäinen nainen on kovasti kiinnostunut pojan laulusta ja kannustaa seisaaltaan, tuoppi pystyssä: “Hyvä Jari!”
Poika palaa pöytään ja on hyvin tyytyväinen suoritukseensa. Seuraa "Hymyhuulet" jonkun toisen esittämänä ja poika esittelee tytölle istualtaan rock'n'roll -taitojaan. Hän mutristelee kulmiaan ja huuliaan. Hän heiluttelee mustan takin alta löytyviä hartioitaan, hän on paikallinen tähti. Tyttö nauttii selvästi pojan esityksestä. Keski-ikäinen nainen, jolla on muuten aivan vaakasuora musta otsatukka, sanoo nuorelle tytölle jotakin ja huomauttaa sitten tytön aksentista. Tyttö närkästyy ja selvittää, ettei ole täältä vaan Vaasasta kotoisin ja haluaa tietää, mikä syy naisella on pilkata tämän puhetyyliä. Jonkin ajan päästä nainen alkaa tilittämään minulle tapahtumia, että minkä takia häntä ikkään kuin syytetään, että minkä takia se on niin, että ihminen aina on sillä tavalla, että häntä muka uhataan, että minä, vaikka minä en kellekään mittää, että minä olisin tässä jotakin pahhaa, en kellekään mittää.
Ymmärrän myöhemmin, että käynnissä saattoi olla jonkinlainen pinnan alla kytenyt kolmiodraama näiden kolmen ihmisen välillä, nainen taisi olla liikaa pojan perään. Nainen jatkaa juttelua kanssamme. Kulta ei oikein jaksaisi jutustella, hän on saanut nuoruudessaan tarpeekseen vääriin pöytiin tunkevien kännisten ymmärtämisestä. Minua hän sen sijaan kiinnostaa. Naisen “mikä sinä olet horoskoopiltasi?” on kysymys, johon vastaan “hyppivä härkä” kunnes hellyn äkkiä ja vastaan olevani kaksonen. “Sulla on kaks persoonallisuutta”, nainen sanoo tähän. Hetken päästä hän toistaa ääneen käyttämäni kysymyssanan “mittee?” jota olen käyttänyt ollaksesi miellyttävä ja sopiakseni joukkoon - käytän murretta täällä vieläkin leveämmin kuin ennen - koska se on hänellekin liian maalainen, hän itse jotain siltä väliltä.
Niin kuin Iisalmi. Sanon sen taas kerran, mutta niin se on. Kaupunki jotain siltä väliltä, ei maaseutua eikä oikein kaupunkikaan. Tämä on paikka, jossa tilanteessa, missä baariin on väkisin pyrkimässä ympäripäissään oleva nuori mies tapahtuu seuraavaa. Keski-ikäinen ja sympaattinen mutta aloitteellisuuspulasta kärsivä portsari yrittää puhua nuorison edustajaa ulos kuin maalaisisäntä liian juopunutta sukulaistaan: "Elä kehtoo, lähe nyt kuule vuan, elä elä nyt…". Häiriköijä potkii lopulta baarista poistuttuaan pari kertaa turhautuneena ulko-ovea kuin paraskin kaupunkilaisnuori.
Nainen kysyy vielä minkä alan ihmisiä olemme, ja esiteltyämme itsemme kielenkääntäjäksi ja museotyöntekijäksi hän haluaa kätellä meidät. Kysyn häneltä minkä alan ihminen hän on ja hän vastaa olevansa monen alan ihminen sekä parturi.
Ja on aika jättää Iisalmi. Olemme poistuneet perjantaisesta Tuoppi -baarin savusta, jonne en tunne halua jäädä. On jollakin tavalla tehtävä tuttavuutta sen epämiellyttävän ajatuksen kanssa, että nämä ihmiset, nämä ihmiset täällä, olisivat jotenkin vähemmän kyvykkäitä ja enemmän yksinkertaisempia kuin minä ja ihmiset joiden seurassa nykyisin viihdyn. Että nämä ihmiset - otsatukkansa vaakasuoraksi leikanneen ja nousuhumalassa keikkuvan parturin tavoin - olisivat tuomittuja Savonkadun savuiseen Tuoppikellariin jankuttamaan kysymyksiä, joiden päivänselviä vastauksia eivät koskaan tule löytämään Iisalmen pimeästä yöstä horoskooppikirjojensa avulla.
Tekee mieli pitää mielessä ja uskoa päiväsaikaiseen, kesäiseen tai talviseen, yritteliääseen Iisalmeen. Tekee mieli pitää mielessä ne kauppojen työntekijät, jotka kumotessaan hedelmähyllylle päivän kolmannen appelsiinikorinsa saattavat tokaista vieressä seisovalle asiakkaalle: “Tuas mänj yks”. Kauppojen asiakkaat, jotka tulevat sovittamaan vieraan ihmisen käsiin kaupan hansikkaita, koska tämä sattuu olemaan samankokoinen kuin se sukulaispoika, jolle niitä ollaan hankkimassa ("Ja niinhän nuo on käetkin!"). Tuon elämänasenteen ja välittömyyden kuvajaisena ovat ihmiset, joiden askelten alla kaikuu harmaa asfaltti mutta joiden päät osoittavat kohti sinistä poutataivasta. He elävät niin kuin muissakin kaupungeissa eletään, kävelevät tai ajavat kaupungissaan päivästä toiseen, tämän kaupungin harvalla shakkilaudalla, lähestyvät päivän päätteeksi asuntoaan, käyvät rappukäytäväänsä ja nousevat ylös kierreportaita kohti kotia, päivittäin, kohti määränpäätä, tuntien kavutessaan kulkunsa lopulta käyvän aina vain hitaammaaksi ja raskaammaksi, ja joilla tuota tympeää lopullisuuden osoitinta vastaan on asettaa vain oman äitini tyhjännauru.
"Vielä minä jaksan nauraa."
maanantaina, heinäkuuta 10, 2006
perjantaina, kesäkuuta 16, 2006
En ole käynyt McDonaldsilla
En ole käynyt McDonaldsilla
En ole käynyt McDonaldsilla moneen vuoteen.
En käy McDonaldsilla.
Kävin Hesburgerilla.
Kävin Hesburgerilla koska oli nälkä.
Kävin Hesburgerilla koska oli rahaa.
Tilasin lihaa.
Tilasin lihaa.
En ole siitä ylpeä, mutta tilasin kumminkin.
Hymyilin työntekijälle.
Muistaakseni hymyilin työntekijälle.
Istuin ikkunapöydän viereen.
Halusin olla rehellinen, pelata reilua peliä.
Jos tuttu näkisi minut, olisin asettunut
ikkunapöydän viereen,
olisin rehellinen ja saisin siitä pisteitä.
Katsoisin häntä silmiin.
Katsoisin järkkymättä, että minulla on oikeuteni
syödä Hesburgerissa.
Painottaisin, etten syö McDonaldsilla.
Mainitsisin jotain epämääräistä kotimaisuudesta.
Kieltäisin olevani patriootti.
Pahoittelisin, etten ollut tilannut kala- tai,
totta kai, kasvisannosta.
Myöntäisin pikaruokaloiden synnit kierrätysasioissa.
Häpeäisin käytettyäni sanaa
'kierrätysasiat' 'kerrätyksen' sijaan.
Myöntäisin senkin, etten tiedä syömäni lihan alkuperää.
Painottaisin, etten syö McDonaldsilla.
Yrittäisin samalla syödä lihaa.
Puhuisin jotakin luonnon kiertokulusta.
Olisin hiljaa.
Kuuntelisin argumentit.
Nyökyttelisin.
Olisin hiljaa.
Alkaisin katua.
Alkaisin katua
Poistuisin
syötyäni
ensin
KAIKEN
LIHAN
En ole käynyt McDonaldsilla moneen vuoteen.
En käy McDonaldsilla.
Kävin Hesburgerilla.
Kävin Hesburgerilla koska oli nälkä.
Kävin Hesburgerilla koska oli rahaa.
Tilasin lihaa.
Tilasin lihaa.
En ole siitä ylpeä, mutta tilasin kumminkin.
Hymyilin työntekijälle.
Muistaakseni hymyilin työntekijälle.
Istuin ikkunapöydän viereen.
Halusin olla rehellinen, pelata reilua peliä.
Jos tuttu näkisi minut, olisin asettunut
ikkunapöydän viereen,
olisin rehellinen ja saisin siitä pisteitä.
Katsoisin häntä silmiin.
Katsoisin järkkymättä, että minulla on oikeuteni
syödä Hesburgerissa.
Painottaisin, etten syö McDonaldsilla.
Mainitsisin jotain epämääräistä kotimaisuudesta.
Kieltäisin olevani patriootti.
Pahoittelisin, etten ollut tilannut kala- tai,
totta kai, kasvisannosta.
Myöntäisin pikaruokaloiden synnit kierrätysasioissa.
Häpeäisin käytettyäni sanaa
'kierrätysasiat' 'kerrätyksen' sijaan.
Myöntäisin senkin, etten tiedä syömäni lihan alkuperää.
Painottaisin, etten syö McDonaldsilla.
Yrittäisin samalla syödä lihaa.
Puhuisin jotakin luonnon kiertokulusta.
Olisin hiljaa.
Kuuntelisin argumentit.
Nyökyttelisin.
Olisin hiljaa.
Alkaisin katua.
Alkaisin katua
Poistuisin
syötyäni
ensin
KAIKEN
LIHAN
lauantaina, kesäkuuta 10, 2006
Mème
Kaikki täältä menee moskovaan – jokainen runoilija, kirjoittaja ja tutkija toivoo että joskus moskova kiinnostuisi juuri hänestä. Jokainen unelmoi huhusta, että moskovassa kuulemma suhtaudutaan myönteisesti juuri hänen kirjoitukseensa - vaikkakin varsinaista hyvksymistä saadaan toki vielä odottaa.
Vielä teollisuuspatruunoiden, vanhan porvariston masinoima tuotekeskeinen ajattelu on siis kuolemassa. Enää arvoa ei ole muulla kuin vaihdolla. On uskomatonta se hybris, jolla talouden veturit ja heitä tai niitä seuraava yksityisen sektorin valkokaulusproletariaatti siipiänsä kokeilee ja tähän epävakauteen vakiintuu. Metaforana voisi käyttää junaa, jolla ollaan matkalla, mutta asemia ei ole olemassa, on liike ja liikkeen paradoksi. Olen ymmälläni. Liikkeessä on lapsellista ja kyseenalaista nojata nykymaailmassa vanhakantaiseen vasemmisto-oikeisto -jaotteluun, omistusoikeuden ja kollektiivisen omistamisen ristiriitoihin. Globaali maailmantalous on jo rikkonut kuvion. Omistaminen muuttuu anonyymiksi, valta jakautuu median ja maailmanlaajuisten brändien mukaan. Kukaan ei sanele rahan valtaa. Välinearvo ohjaa itseään. Toivottavasti babylonialaiset eivät luoneet tähän maailmaan ikiliikkujaa.
Voici un dessert bien typique finlandais, dans “la famille porridge”. Un dessert tout simple et très leger. Il s’agit d’un porridge de semoule (à l’eau) battu en mousse. Le Vispipuuro traditionnel est en general à base d’airelles rouges, puolukka en finnois.
1 l d’eau
- 2 dl d’airelles
- 1 à 1,5 dl de sucre
- 1,5 dl de semoule
Tekstit ovat sivuilta KunKirjoitan, Kapteenin lokikirja ja Il était une fois la Finlande
Tämä on siis meemiviesti, ja tästä on syytä kiittää Ristoa, joka haastoi kommentillaan juttuun "Haloo, onko Kari?" minut tekemään tällaista viattomille ihmisille.
Vielä teollisuuspatruunoiden, vanhan porvariston masinoima tuotekeskeinen ajattelu on siis kuolemassa. Enää arvoa ei ole muulla kuin vaihdolla. On uskomatonta se hybris, jolla talouden veturit ja heitä tai niitä seuraava yksityisen sektorin valkokaulusproletariaatti siipiänsä kokeilee ja tähän epävakauteen vakiintuu. Metaforana voisi käyttää junaa, jolla ollaan matkalla, mutta asemia ei ole olemassa, on liike ja liikkeen paradoksi. Olen ymmälläni. Liikkeessä on lapsellista ja kyseenalaista nojata nykymaailmassa vanhakantaiseen vasemmisto-oikeisto -jaotteluun, omistusoikeuden ja kollektiivisen omistamisen ristiriitoihin. Globaali maailmantalous on jo rikkonut kuvion. Omistaminen muuttuu anonyymiksi, valta jakautuu median ja maailmanlaajuisten brändien mukaan. Kukaan ei sanele rahan valtaa. Välinearvo ohjaa itseään. Toivottavasti babylonialaiset eivät luoneet tähän maailmaan ikiliikkujaa.
Voici un dessert bien typique finlandais, dans “la famille porridge”. Un dessert tout simple et très leger. Il s’agit d’un porridge de semoule (à l’eau) battu en mousse. Le Vispipuuro traditionnel est en general à base d’airelles rouges, puolukka en finnois.
1 l d’eau
- 2 dl d’airelles
- 1 à 1,5 dl de sucre
- 1,5 dl de semoule
Tekstit ovat sivuilta KunKirjoitan, Kapteenin lokikirja ja Il était une fois la Finlande
Tämä on siis meemiviesti, ja tästä on syytä kiittää Ristoa, joka haastoi kommentillaan juttuun "Haloo, onko Kari?" minut tekemään tällaista viattomille ihmisille.
perjantaina, kesäkuuta 09, 2006
Marko Tapio ja karhu
- Kyllä se pittää olla sekin kun sillä Marko Tapiolla sitten oli niitä puukkoja tupesta ulkona siinä yöpöydällä niitä piti kato, että hän niillä puolustaa itteänsä sitten, jos joku tulee, alkuaikona oli kaks vaan tai ykskö niitä oli. Että ihmisellä olis semmonen että hän toteuttaa itteään sodassa, kyllä se on inhottava ajatus, mutta kyllä kai se kutinsa pittää, mutta on siinä sekin että siitä on tuosta ajatuksesta ulkona kyllä se politiikka, että kyllä se on sitä politiikkaa kanssa, sitten jos oot siellä pyssyn kanssa ja sulla alkaa hajuaistit ja muut vertymään kun näet että se vihollinen sieltä tullee niin se on sitä biologiaa varmaan. Mutta kuka siitä päättää, se siitä on ulkona. Siitä ajatuksesta.
- Ja sitten nämä karhut, oli se nainen metässä lenkillä ollu, että hän oli tätä karhua sitten potkassu nenukkiiin, kun päälle oli tullu kato. Puolustanu poikasiaan. Tämä karhu. Niin sitten näitä kommentteja oli ihmisillä, netissä, niin minua ottaa se kyllä päähän se, että näistä karhuista leivotaan tämmöstä jeesusta, että jättäkää hyvät immeiset nämä karhut rauhaan, ja ei sinne pidä mennä sinne mehtään karhuja häirittemmään, pittää juosta vaan maantien varressa kato. Se on semmonen helppo jeesus, kun ihminen on se paha ja ihminen on tunkeutunu ja vienyt karhuilta ja susilta ja mitä näitä nyt on, alueet ja heitä ampuu. Onhan se näin. mutta kun katot sitä luontoo, ns. luontoa - mitä minäkin tässä - niin se on yhtä kiertoa ja käyttöä ja taistelua siellä. Niin joku karhuemo lastensa kanssa, nimenomaan lasten, hänestä tehdään tämä jeesus. Että hän vaan siellä elelee. Ja eleleehän se, mutta hänestä tämä hyvä tehhään. Vaikka siellä se konflikti on. Läsnä. Ja sitten kun konflikti tapahtuu, niinku tässä naisen ja karhun tapauksessa, niin se kielletään. Ei karhu voi pahhaa tehdä. Ei pidä mennä sinne mehtään, kato.
- Sitten oli eläinoikeusesitteessä joskus tämmönen lause, että 'ankarien olosuhteiden vuoksi on naali joutunut turvautumaan liharuokaan'. Ikään ku naali olis tästä pahoillaan, kyllähän minä muuten, mutta ymmärrätte varmaan. Toinen juttu oli se kun joku tosissaan yhessä pöydässä ehotti, kuka lie ollu, että pitäiskö opettaa oma kissa kasvissyöjäksi.
Pitäs vissiin käydä jossain sikalassa.
- Ja sitten nämä karhut, oli se nainen metässä lenkillä ollu, että hän oli tätä karhua sitten potkassu nenukkiiin, kun päälle oli tullu kato. Puolustanu poikasiaan. Tämä karhu. Niin sitten näitä kommentteja oli ihmisillä, netissä, niin minua ottaa se kyllä päähän se, että näistä karhuista leivotaan tämmöstä jeesusta, että jättäkää hyvät immeiset nämä karhut rauhaan, ja ei sinne pidä mennä sinne mehtään karhuja häirittemmään, pittää juosta vaan maantien varressa kato. Se on semmonen helppo jeesus, kun ihminen on se paha ja ihminen on tunkeutunu ja vienyt karhuilta ja susilta ja mitä näitä nyt on, alueet ja heitä ampuu. Onhan se näin. mutta kun katot sitä luontoo, ns. luontoa - mitä minäkin tässä - niin se on yhtä kiertoa ja käyttöä ja taistelua siellä. Niin joku karhuemo lastensa kanssa, nimenomaan lasten, hänestä tehdään tämä jeesus. Että hän vaan siellä elelee. Ja eleleehän se, mutta hänestä tämä hyvä tehhään. Vaikka siellä se konflikti on. Läsnä. Ja sitten kun konflikti tapahtuu, niinku tässä naisen ja karhun tapauksessa, niin se kielletään. Ei karhu voi pahhaa tehdä. Ei pidä mennä sinne mehtään, kato.
- Sitten oli eläinoikeusesitteessä joskus tämmönen lause, että 'ankarien olosuhteiden vuoksi on naali joutunut turvautumaan liharuokaan'. Ikään ku naali olis tästä pahoillaan, kyllähän minä muuten, mutta ymmärrätte varmaan. Toinen juttu oli se kun joku tosissaan yhessä pöydässä ehotti, kuka lie ollu, että pitäiskö opettaa oma kissa kasvissyöjäksi.
Pitäs vissiin käydä jossain sikalassa.
torstaina, kesäkuuta 01, 2006
Haloo, onko Kari?
Yksikin asia on jäänyt ajattelematta loppuun. Jos nimittäin jätän metsänistutustöissä pottiputkeni metsään, lakkaako se silloin olemasta pottiputki? Haluaisin päästä tässä asiassa aineen ja idean ytimeen.
(Väliin pieni draamallinen esitys kuvaamaan tilannetta lukijalle.)
Pelto. Miehet poistumassa. Yksi katsoo taaksensa. Hän näkee puskaan piilottamansa työvälineen. Hän näkee sen. Mies kääntää katseensa pois. Poistuminen.
(Palaamme normaalilähetykseen.)
Tämä on askarruttanut, olen jäänyt hämärään. Tiedän ettei pottiputki häviä, ellei joku sitä nyt mene varastamaan. Kun palaan, se on siellä edelleen. Mutta mitä on pottiputkeni silloin kun en sitä näe, kun en sitä käytä? P-o-t-t-i-p-u-t-k-i häviää olemasta, se on varmaa. Hämähäkki ei tiedä sanoista mitään. Ja kun hämähäkki löytää putkeni, ei se ole sille sama asia kuin minulle. Sillä voi olla esineelle eri käyttötarkoitus, se voi kutoa sinne seittinsä. Onko se sille edes esine?
Entä jos putkeani ei tapaa kukaan? Maapallo vetää sitä puoleensa ja päinvastoin, pystymme esittämään esineiden oletettuja suhteita. Voimme olettaa, että se lojuu siellä. Tuleeko putkesta pelkkää materiaa, massaa ja tilavuutta? Siihen asti kunnes joku löytää sen.
Voidaanko sanoa, että metsässä on pottiputken mahdollisuus.
Aion nyt soittaa työnantajalleni ja kertoa tämän kaiken.
(Väliin pieni draamallinen esitys kuvaamaan tilannetta lukijalle.)
Pelto. Miehet poistumassa. Yksi katsoo taaksensa. Hän näkee puskaan piilottamansa työvälineen. Hän näkee sen. Mies kääntää katseensa pois. Poistuminen.
(Palaamme normaalilähetykseen.)
Tämä on askarruttanut, olen jäänyt hämärään. Tiedän ettei pottiputki häviä, ellei joku sitä nyt mene varastamaan. Kun palaan, se on siellä edelleen. Mutta mitä on pottiputkeni silloin kun en sitä näe, kun en sitä käytä? P-o-t-t-i-p-u-t-k-i häviää olemasta, se on varmaa. Hämähäkki ei tiedä sanoista mitään. Ja kun hämähäkki löytää putkeni, ei se ole sille sama asia kuin minulle. Sillä voi olla esineelle eri käyttötarkoitus, se voi kutoa sinne seittinsä. Onko se sille edes esine?
Entä jos putkeani ei tapaa kukaan? Maapallo vetää sitä puoleensa ja päinvastoin, pystymme esittämään esineiden oletettuja suhteita. Voimme olettaa, että se lojuu siellä. Tuleeko putkesta pelkkää materiaa, massaa ja tilavuutta? Siihen asti kunnes joku löytää sen.
Voidaanko sanoa, että metsässä on pottiputken mahdollisuus.
Aion nyt soittaa työnantajalleni ja kertoa tämän kaiken.
tiistaina, toukokuuta 23, 2006
Närkästynyt mutta onnellinen
Olemme närkästyksellä lukeneet kuvasta jonka luotte yrittäjistä kirjoituksessanne "Mummonkylki". Esittämänne väitteet työntekijöiden välisestä solidaarisuudesta, ystävyydestä ja yhteyshengestä ovat suuresti liioiteltuja ja Teidän tapauksessanne jopa vääristeltyjä, ottaen huomioon
1) työntekijöiden luonne-erojen synnyttämät väärinkäsitykset, riittämättömyyden tunteet ja yleisen eksistentiaalisen ahdistuksen sekä
2) murre-erojen herättämän vihamielisyyden ja
3) työntekijöiden palkkaeroista ja vaihtelevasta uramenestyksestä juontuvan kateuden
tässä vain muutamia tekijöitä mainitakseni.
Näistä erityisesti murteiden käyttäminen yhteishengen ja luottamuksen luojana on työntekijöiden yleisesti käyttämä läpinäkyvä keskinäinen mielistelymetodi. (Tällä en tahdo sanoa ettei myös osa työnantajista sortuisi tähän.) Teidän tapauksessanne tämä ilmenee, vaikka ette tätä ehkä myönnäkään, tarinassanne käyttämästä ilmauksesta 'mummonkylki'. Luomanne kuva työntekijöiden välisistä suhteista on romantisoiva ja asettelemanne vastakkainasettelu työnantajia halveeraava. Totuus on kuitenkin toinen. Nyrkkisääntönä työntekijöiden välisistä suhteista voi sanoa, että jos kahvit tarjotaan, on se merkkitapaus.
Julkisessa keskustelussa tulisi myös kiinnittää huomio siihen, onko kahden ihmisen välinen ystävyys ylipäätään mahdollista ja missä määrin. Työntekijöiden tapauksessa se on usein työntekoa haittaava tekijä, vaikka voikin kohtuuden rajoissa käytettynä olla myös yritysten pääomaa hyödyttävä tekijä.
Lisäksi: sanomattakin on selvää, että yrittäjät ymmärtävät kauneutta ja meissä yrittäjissä on paljon kulttuurin ystäviä. Tunnen henkilökohtaisesti yhden yrittäjän, joka on järjestelmällisesti kieltäytynyt katsomasta jääkiekon MM-kisoja vuodesta 1983 lähtien.
Ystävällisesti mutta asiallisesti,
Raita Palina
Innovaatioympäristö- ja osaamisen osasto
Elinkeinoelämän Keskusliitto
1) työntekijöiden luonne-erojen synnyttämät väärinkäsitykset, riittämättömyyden tunteet ja yleisen eksistentiaalisen ahdistuksen sekä
2) murre-erojen herättämän vihamielisyyden ja
3) työntekijöiden palkkaeroista ja vaihtelevasta uramenestyksestä juontuvan kateuden
tässä vain muutamia tekijöitä mainitakseni.
Näistä erityisesti murteiden käyttäminen yhteishengen ja luottamuksen luojana on työntekijöiden yleisesti käyttämä läpinäkyvä keskinäinen mielistelymetodi. (Tällä en tahdo sanoa ettei myös osa työnantajista sortuisi tähän.) Teidän tapauksessanne tämä ilmenee, vaikka ette tätä ehkä myönnäkään, tarinassanne käyttämästä ilmauksesta 'mummonkylki'. Luomanne kuva työntekijöiden välisistä suhteista on romantisoiva ja asettelemanne vastakkainasettelu työnantajia halveeraava. Totuus on kuitenkin toinen. Nyrkkisääntönä työntekijöiden välisistä suhteista voi sanoa, että jos kahvit tarjotaan, on se merkkitapaus.
Julkisessa keskustelussa tulisi myös kiinnittää huomio siihen, onko kahden ihmisen välinen ystävyys ylipäätään mahdollista ja missä määrin. Työntekijöiden tapauksessa se on usein työntekoa haittaava tekijä, vaikka voikin kohtuuden rajoissa käytettynä olla myös yritysten pääomaa hyödyttävä tekijä.
Lisäksi: sanomattakin on selvää, että yrittäjät ymmärtävät kauneutta ja meissä yrittäjissä on paljon kulttuurin ystäviä. Tunnen henkilökohtaisesti yhden yrittäjän, joka on järjestelmällisesti kieltäytynyt katsomasta jääkiekon MM-kisoja vuodesta 1983 lähtien.
Ystävällisesti mutta asiallisesti,
Raita Palina
Innovaatioympäristö- ja osaamisen osasto
Elinkeinoelämän Keskusliitto
sunnuntaina, toukokuuta 21, 2006
Metsä
"Tuon metän minä pistän matalaks, sanokoon Luoja mitä tahhaan."
Se oli häneltä sekä voimanosoitus että uskontunnustus.
Kevätistutussää oli aurinkoinen.
Varjo ja valo vaihteli, tuuli kävi joskus.
Korppi lensi.
Rastaan ja peipon laulun saattoi kuulla.
Se oli häneltä sekä voimanosoitus että uskontunnustus.
Kevätistutussää oli aurinkoinen.
Varjo ja valo vaihteli, tuuli kävi joskus.
Korppi lensi.
Rastaan ja peipon laulun saattoi kuulla.
tiistaina, toukokuuta 16, 2006
mummonkylki
Tämä on sitä mummonkylkeä, taimenistuttaja sanoo toiselle löytäessään oikean pehmeän kohdan pistää työkalunsa.
Mutta jos liikaa puhuu, niin palkka ja työnantaja kärsivät.
Yrittäjä ei yritä maalata kuvaa tien varteen kerätystä kantopinosta vaan laskea siitä maksettavan hinnan.
(Oikeastaan sen laskee joku muu ja se tulee omistajalle, mutta yrittäjä laskee senkin.)
Mutta jos liikaa puhuu, niin palkka ja työnantaja kärsivät.
Yrittäjä ei yritä maalata kuvaa tien varteen kerätystä kantopinosta vaan laskea siitä maksettavan hinnan.
(Oikeastaan sen laskee joku muu ja se tulee omistajalle, mutta yrittäjä laskee senkin.)
maanantaina, toukokuuta 08, 2006
jälkirutina
Olisi tietenkin hyvä muistaa, että maailmassa on muutakin kuin kieli ja havainto. Ja kun puhutaan 'tapahtumista', niin itse asiassa Paavolainen kirjoittaa kirjassa tapahtumasta nimeltä jatkosota, joka seurasi tapahtumaa nimeltä talvisota, johon tekstissäsi viittaat. Mutta kyllä tuo jokavuotinen itsenäisyyspäivän mantra, jota luetaan maamme itsenäisyyden pelastajien kunniaksi on sekin kieltä. Ja siitä kielestä tässä on kai pohjimmiltaan kyse. Ei muuta.
sunnuntaina, toukokuuta 07, 2006
Paavolaisen lauseesta
Aloin lukea Olavi Paavolaisen Synkkää Yksinpuhelua. Vaikka tyyli olisikin hieman kärsinyt ajan hampaasta - voisiko sanoa että osasta sen sanamuodoista on tullut arkisia tai banaaleita - niin ensihavaintona on kuitenkin kirjoittajan omakohtaisen havainnoinnin elävyys. Jo pelkkä seuraava katkelma vuodelta 1941 on kutkuttava.
1.7. Joensuu. Suuret joukot lottia hytisee asemalaiturilla.
Tuo lause. Kuinka monta kertaa on saanut kuulla Suomen itsenäisyyspäivänä siitä kuinka lotat ovat taistelleet, että miehet ja kotirintama antoivat kaikkensa, kiitos ja kunnia heille? "Suuret joukot lottia hytisee asemalaiturilla" on jotain muuta. Se on lauseena jotain muuta, (melkein) toista maata. Nuo tapahtumat otetaan meillä aina julkisuudessa haltuun tietyllä kielellä, miehet ja naiset taistelivat jne. Tarkoitan tällä nyt sitä, että vaikka nuo miehet todellakin olivat aseet kädessä puolustamassa maan rajoja ja siitä seurasi jotakin niin tässä on mielenkiintoista se, että tässä otetaan toinen keskustelu, diskurssi käyttöön.
Tässähän on nyt kyse siitä kuka puhuu. Tässä kirjassa puhuu Paavolainen. Tämä kirjan havainnointi tuo sodan, tässä tapauksessa kylläkin sotaan lähdön - lotat ovat matkalla sotaan - eläväksi, se tuo sen esille yksilön kautta, eiköstä juu. Se tuo sen lähelle, todellisemmaksi. Kun tämä teksti siis lähestyy minua herää kysymys, että
jos itse olisin nähnyt nämä lotat asemalaiturilla, olisinko nähnyt ne samoin kuin väitän tässä Paavolaisen nähneen, juuri hytisemässä (jos ymmärrätte mitä tarkoitan) vai olisiko ne voinut nähdä muulla tavalla, vaikkapa seisomassa ylväästi, tai jollain muulla tavalla?
Maailman tapahtumat ja niiden havainnointi. Eikö olekin niin, että tätä maailmaa on todellakin aina voinut havannoida hirvittävän monin tavoin ja onko samalla niin, että yksi ihminen näkee asiat vain sillä tavoin kuin haluaa ja vain sillä tavoin kuin kykenee?
1.7. Joensuu. Suuret joukot lottia hytisee asemalaiturilla.
Tuo lause. Kuinka monta kertaa on saanut kuulla Suomen itsenäisyyspäivänä siitä kuinka lotat ovat taistelleet, että miehet ja kotirintama antoivat kaikkensa, kiitos ja kunnia heille? "Suuret joukot lottia hytisee asemalaiturilla" on jotain muuta. Se on lauseena jotain muuta, (melkein) toista maata. Nuo tapahtumat otetaan meillä aina julkisuudessa haltuun tietyllä kielellä, miehet ja naiset taistelivat jne. Tarkoitan tällä nyt sitä, että vaikka nuo miehet todellakin olivat aseet kädessä puolustamassa maan rajoja ja siitä seurasi jotakin niin tässä on mielenkiintoista se, että tässä otetaan toinen keskustelu, diskurssi käyttöön.
Tässähän on nyt kyse siitä kuka puhuu. Tässä kirjassa puhuu Paavolainen. Tämä kirjan havainnointi tuo sodan, tässä tapauksessa kylläkin sotaan lähdön - lotat ovat matkalla sotaan - eläväksi, se tuo sen esille yksilön kautta, eiköstä juu. Se tuo sen lähelle, todellisemmaksi. Kun tämä teksti siis lähestyy minua herää kysymys, että
jos itse olisin nähnyt nämä lotat asemalaiturilla, olisinko nähnyt ne samoin kuin väitän tässä Paavolaisen nähneen, juuri hytisemässä (jos ymmärrätte mitä tarkoitan) vai olisiko ne voinut nähdä muulla tavalla, vaikkapa seisomassa ylväästi, tai jollain muulla tavalla?
Maailman tapahtumat ja niiden havainnointi. Eikö olekin niin, että tätä maailmaa on todellakin aina voinut havannoida hirvittävän monin tavoin ja onko samalla niin, että yksi ihminen näkee asiat vain sillä tavoin kuin haluaa ja vain sillä tavoin kuin kykenee?
keskiviikkona, toukokuuta 03, 2006
Keuruulla
Keuruun museossa (http://www.keuruu.fi/museo/ikkunakotiseudulle.html)
on meneillään Ikkuna kotiseudulle -näyttely, jossa esillä olevat työt ovat päiväkotien ja koulujen lapsien tekemiä. Aiheeksi on valittu kotiseutu. Heti sisäänkäynnistä vasemmalle on savesta tehtyjä, kerrostaloja esittäviä töitä. Ne ovat lituskaisia ja kaksiulotteisia, savesta muovailtuja hieman vinksahtaneita talojen julkisivuja. Kun katsoo niihin leikattujen ikkuna-aukkojen läpi, voisivat ne olla pommitetun Berliinin tai Stalingradin raunioita. (Huolestuttavaa miten paljon työstän nykyisin jollakin tavalla sota-aiheista tavaraa. Olen kuin tehosekoitin, joka jauhaa samoja raaka-aineita - ja mitä siitä tulee - sitä samaa vihreää tahnaa.)
Jokaisen talon alanurkassa on valkoisella paperilla nimi, kuten Iida Sorjonen, Maria Lius tai Pekka Juponaho.
Oletetaan, ettei näissä taloissa asu lapsia. Ei, oletetaan että näissä taloissa on asunut sekä lapsia että aikuisia.
Siinä se kiteytyy.
on meneillään Ikkuna kotiseudulle -näyttely, jossa esillä olevat työt ovat päiväkotien ja koulujen lapsien tekemiä. Aiheeksi on valittu kotiseutu. Heti sisäänkäynnistä vasemmalle on savesta tehtyjä, kerrostaloja esittäviä töitä. Ne ovat lituskaisia ja kaksiulotteisia, savesta muovailtuja hieman vinksahtaneita talojen julkisivuja. Kun katsoo niihin leikattujen ikkuna-aukkojen läpi, voisivat ne olla pommitetun Berliinin tai Stalingradin raunioita. (Huolestuttavaa miten paljon työstän nykyisin jollakin tavalla sota-aiheista tavaraa. Olen kuin tehosekoitin, joka jauhaa samoja raaka-aineita - ja mitä siitä tulee - sitä samaa vihreää tahnaa.)
Jokaisen talon alanurkassa on valkoisella paperilla nimi, kuten Iida Sorjonen, Maria Lius tai Pekka Juponaho.
Oletetaan, ettei näissä taloissa asu lapsia. Ei, oletetaan että näissä taloissa on asunut sekä lapsia että aikuisia.
Siinä se kiteytyy.
maanantaina, toukokuuta 01, 2006
3-1
"Mä tunsin kerran yhen jätkän, jolla oli tommonen nenä ja se oli tosi vittumainen tyyppi!" Tuttava oli saanut vappuna baarissa tuntemattomalta tällaisen kommentin ulkonäöstään. Kommentti oli tökerö, mutta tuossa tilanteessa on jotain herkullista. Että jokin ruumiinosa saattaa siirtyä ihmisen mielikuvituksessa värittämään tuntemattoman ihmisen persoonaa ja luonnetta - teleporttautua ihmisestä toiseen. Ja missäpä muualla tämä sattuisi kuin vappuna, tekonenien karnevaalijuhlassa.
Muistan penkkareiden tai vanhojen tanssien jälkeisen hiihtokeskuksen hotellin, jossa yksi mies alkoi vittuilla, että sulla on naamassa noita arpia. Tämän jälkeen hän julisti ääneen: "1-0!". Tämä ottelu jatkui yksipuolisesti aina tilanteeseen 3-0, jolloin päätin kaventaa tilannetta kommentoimalla miehen kaljua pelin sääntöjen mukaisesti. Sen jälkeen annoin hänelle luovutusvoiton poistumalla.
Revanssia ei olla järjestetty.
Muistan penkkareiden tai vanhojen tanssien jälkeisen hiihtokeskuksen hotellin, jossa yksi mies alkoi vittuilla, että sulla on naamassa noita arpia. Tämän jälkeen hän julisti ääneen: "1-0!". Tämä ottelu jatkui yksipuolisesti aina tilanteeseen 3-0, jolloin päätin kaventaa tilannetta kommentoimalla miehen kaljua pelin sääntöjen mukaisesti. Sen jälkeen annoin hänelle luovutusvoiton poistumalla.
Revanssia ei olla järjestetty.
torstaina, huhtikuuta 27, 2006
Iisalmi, osa 1
Tämä on ollut ja lapsuuteni ja nuoruuteni kaupunki, vaikken ole täällä koskaan asunutkaan. Tämä on ollut kaupunki; Iisalmi, paikka joka ei enää tunnu kaupungilta muttei oikein kylältäkään, jollaisessa vietin parikymmentä ensimmäistä ikävuottani. Se on jotain siltä väliltä. Iisalmi on pienempi kaupunki kuin Jyväskylä jossa asun ja joka on pieni kaupunki sekin - mutta ei niin pieni kuin Iisalmi. Kun parkkeeraat auton kaupungintorille ja kävelet sisään Kojootti -baariin Savonkadun ja Pohjolankadun risteyksessä saattavat tuntemattomat sisäänkäynnin vieressä istuvat ihmiset morjestaa sinulle, ja sisemmällä vastaantulevat yhtä lailla tuntemattomat ihmiset ehkä nyökkäävät sinulle ja katsovat harmittomasti ja hyväntahtoisesti silmiisi. Olemassolosi huomioidaan ja se saa hyväksynnän ikään kuin sivumennen, siinä sivussa. Näin ei käy isommassa kaupungissa.
Olen nyt sisällä Kojootti -baarissa ja edellinen tapahtuma tuijottaa minua silmiin ikään kuin haluten kertoa minulle jotakin. Itse asiassa se on oma katseeni, peili johon tuijotan. Siksi se kiinnostaa minua. Vanha valokuva itsestäni. Kun aloin kirjoittamaan Iisalmesta, luulin todellakin alkavani kirjoittamaan Iisalmesta tai korkeintaan Iisalmesta ja itsestäni. Nyt huomaan kirjoittavani pelkästään itsestäni. Saisiko siitä hyvän standup -koukun: "Tiedätteks te mitä? Mä oon huomannu olevani kiinnostunut ennen kaikkee itestäni. Ainoo juttu mikä tässä on todella noloo on se, että mä oon käyttänyt siihen niin paljon aikaa tajuamatta mitä mä mietin. Sitä funtsii ajatelleensa jotain helvetin jaloja ja hienoja asioita: tätä kaupunkii, ihmisiä, elämää niinku vittu, tajuutsä totuutta. Sitte sitä huomaakin tuijottaneensa johonkin helvetin mystiseen amulettiin jonkun alttaritaulun äärellä, joka tipahtaakin yks kaks lattialle ja sen takaa paljastuu oma valtava napa!"
Onpa hyvä etten ole kertonut tästä kenellekään.
Mutta jos tämä on minulle ainoa keino puhua Iisalmesta (tai puhua melkein siitäkin) voin kai yrittää kirjoittaa kaupungista jotakin lukemisen arvoista - jonkinlaisen mielenmaiseman.
Olen nyt sisällä Kojootti -baarissa ja edellinen tapahtuma tuijottaa minua silmiin ikään kuin haluten kertoa minulle jotakin. Itse asiassa se on oma katseeni, peili johon tuijotan. Siksi se kiinnostaa minua. Vanha valokuva itsestäni. Kun aloin kirjoittamaan Iisalmesta, luulin todellakin alkavani kirjoittamaan Iisalmesta tai korkeintaan Iisalmesta ja itsestäni. Nyt huomaan kirjoittavani pelkästään itsestäni. Saisiko siitä hyvän standup -koukun: "Tiedätteks te mitä? Mä oon huomannu olevani kiinnostunut ennen kaikkee itestäni. Ainoo juttu mikä tässä on todella noloo on se, että mä oon käyttänyt siihen niin paljon aikaa tajuamatta mitä mä mietin. Sitä funtsii ajatelleensa jotain helvetin jaloja ja hienoja asioita: tätä kaupunkii, ihmisiä, elämää niinku vittu, tajuutsä totuutta. Sitte sitä huomaakin tuijottaneensa johonkin helvetin mystiseen amulettiin jonkun alttaritaulun äärellä, joka tipahtaakin yks kaks lattialle ja sen takaa paljastuu oma valtava napa!"
Onpa hyvä etten ole kertonut tästä kenellekään.
Mutta jos tämä on minulle ainoa keino puhua Iisalmesta (tai puhua melkein siitäkin) voin kai yrittää kirjoittaa kaupungista jotakin lukemisen arvoista - jonkinlaisen mielenmaiseman.
Törmäsin eilen baarissa yhteen tuttuun ja toiseen vähemmän tuttuun paikalliseen kirjailijaan, ja kertoilin näistä isäni mainitsemista jutuista. Neuvoivat ottamaan yhteyttä yliopistoon, etnologian ja lääketieteen laitoksen professoreihin. Sitten turisivat vielä kaivonkatsojista ja metsänpeitosta, joista jälkimmäinen oli mulle täysin vieras käsite. Se tarkoittaa sitä että joutuu metsässä - tai vaikka kaupungissakin - tilaan, jossa kaikki pyyhkiytyy mielestä. Et tiedä missä olet. Tällainen, että se ottaa sut valtaansa, pitää sua hallussaan. Hyö usko tähän. Ihme homma.
Well, täytyypä näin sitten tehdä.
Well, täytyypä näin sitten tehdä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)