Olemme närkästyksellä lukeneet kuvasta jonka luotte yrittäjistä kirjoituksessanne "Mummonkylki". Esittämänne väitteet työntekijöiden välisestä solidaarisuudesta, ystävyydestä ja yhteyshengestä ovat suuresti liioiteltuja ja Teidän tapauksessanne jopa vääristeltyjä, ottaen huomioon
1) työntekijöiden luonne-erojen synnyttämät väärinkäsitykset, riittämättömyyden tunteet ja yleisen eksistentiaalisen ahdistuksen sekä
2) murre-erojen herättämän vihamielisyyden ja
3) työntekijöiden palkkaeroista ja vaihtelevasta uramenestyksestä juontuvan kateuden
tässä vain muutamia tekijöitä mainitakseni.
Näistä erityisesti murteiden käyttäminen yhteishengen ja luottamuksen luojana on työntekijöiden yleisesti käyttämä läpinäkyvä keskinäinen mielistelymetodi. (Tällä en tahdo sanoa ettei myös osa työnantajista sortuisi tähän.) Teidän tapauksessanne tämä ilmenee, vaikka ette tätä ehkä myönnäkään, tarinassanne käyttämästä ilmauksesta 'mummonkylki'. Luomanne kuva työntekijöiden välisistä suhteista on romantisoiva ja asettelemanne vastakkainasettelu työnantajia halveeraava. Totuus on kuitenkin toinen. Nyrkkisääntönä työntekijöiden välisistä suhteista voi sanoa, että jos kahvit tarjotaan, on se merkkitapaus.
Julkisessa keskustelussa tulisi myös kiinnittää huomio siihen, onko kahden ihmisen välinen ystävyys ylipäätään mahdollista ja missä määrin. Työntekijöiden tapauksessa se on usein työntekoa haittaava tekijä, vaikka voikin kohtuuden rajoissa käytettynä olla myös yritysten pääomaa hyödyttävä tekijä.
Lisäksi: sanomattakin on selvää, että yrittäjät ymmärtävät kauneutta ja meissä yrittäjissä on paljon kulttuurin ystäviä. Tunnen henkilökohtaisesti yhden yrittäjän, joka on järjestelmällisesti kieltäytynyt katsomasta jääkiekon MM-kisoja vuodesta 1983 lähtien.
Ystävällisesti mutta asiallisesti,
Raita Palina
Innovaatioympäristö- ja osaamisen osasto
Elinkeinoelämän Keskusliitto
tiistaina, toukokuuta 23, 2006
sunnuntaina, toukokuuta 21, 2006
Metsä
"Tuon metän minä pistän matalaks, sanokoon Luoja mitä tahhaan."
Se oli häneltä sekä voimanosoitus että uskontunnustus.
Kevätistutussää oli aurinkoinen.
Varjo ja valo vaihteli, tuuli kävi joskus.
Korppi lensi.
Rastaan ja peipon laulun saattoi kuulla.
Se oli häneltä sekä voimanosoitus että uskontunnustus.
Kevätistutussää oli aurinkoinen.
Varjo ja valo vaihteli, tuuli kävi joskus.
Korppi lensi.
Rastaan ja peipon laulun saattoi kuulla.
tiistaina, toukokuuta 16, 2006
mummonkylki
Tämä on sitä mummonkylkeä, taimenistuttaja sanoo toiselle löytäessään oikean pehmeän kohdan pistää työkalunsa.
Mutta jos liikaa puhuu, niin palkka ja työnantaja kärsivät.
Yrittäjä ei yritä maalata kuvaa tien varteen kerätystä kantopinosta vaan laskea siitä maksettavan hinnan.
(Oikeastaan sen laskee joku muu ja se tulee omistajalle, mutta yrittäjä laskee senkin.)
Mutta jos liikaa puhuu, niin palkka ja työnantaja kärsivät.
Yrittäjä ei yritä maalata kuvaa tien varteen kerätystä kantopinosta vaan laskea siitä maksettavan hinnan.
(Oikeastaan sen laskee joku muu ja se tulee omistajalle, mutta yrittäjä laskee senkin.)
maanantaina, toukokuuta 08, 2006
jälkirutina
Olisi tietenkin hyvä muistaa, että maailmassa on muutakin kuin kieli ja havainto. Ja kun puhutaan 'tapahtumista', niin itse asiassa Paavolainen kirjoittaa kirjassa tapahtumasta nimeltä jatkosota, joka seurasi tapahtumaa nimeltä talvisota, johon tekstissäsi viittaat. Mutta kyllä tuo jokavuotinen itsenäisyyspäivän mantra, jota luetaan maamme itsenäisyyden pelastajien kunniaksi on sekin kieltä. Ja siitä kielestä tässä on kai pohjimmiltaan kyse. Ei muuta.
sunnuntaina, toukokuuta 07, 2006
Paavolaisen lauseesta
Aloin lukea Olavi Paavolaisen Synkkää Yksinpuhelua. Vaikka tyyli olisikin hieman kärsinyt ajan hampaasta - voisiko sanoa että osasta sen sanamuodoista on tullut arkisia tai banaaleita - niin ensihavaintona on kuitenkin kirjoittajan omakohtaisen havainnoinnin elävyys. Jo pelkkä seuraava katkelma vuodelta 1941 on kutkuttava.
1.7. Joensuu. Suuret joukot lottia hytisee asemalaiturilla.
Tuo lause. Kuinka monta kertaa on saanut kuulla Suomen itsenäisyyspäivänä siitä kuinka lotat ovat taistelleet, että miehet ja kotirintama antoivat kaikkensa, kiitos ja kunnia heille? "Suuret joukot lottia hytisee asemalaiturilla" on jotain muuta. Se on lauseena jotain muuta, (melkein) toista maata. Nuo tapahtumat otetaan meillä aina julkisuudessa haltuun tietyllä kielellä, miehet ja naiset taistelivat jne. Tarkoitan tällä nyt sitä, että vaikka nuo miehet todellakin olivat aseet kädessä puolustamassa maan rajoja ja siitä seurasi jotakin niin tässä on mielenkiintoista se, että tässä otetaan toinen keskustelu, diskurssi käyttöön.
Tässähän on nyt kyse siitä kuka puhuu. Tässä kirjassa puhuu Paavolainen. Tämä kirjan havainnointi tuo sodan, tässä tapauksessa kylläkin sotaan lähdön - lotat ovat matkalla sotaan - eläväksi, se tuo sen esille yksilön kautta, eiköstä juu. Se tuo sen lähelle, todellisemmaksi. Kun tämä teksti siis lähestyy minua herää kysymys, että
jos itse olisin nähnyt nämä lotat asemalaiturilla, olisinko nähnyt ne samoin kuin väitän tässä Paavolaisen nähneen, juuri hytisemässä (jos ymmärrätte mitä tarkoitan) vai olisiko ne voinut nähdä muulla tavalla, vaikkapa seisomassa ylväästi, tai jollain muulla tavalla?
Maailman tapahtumat ja niiden havainnointi. Eikö olekin niin, että tätä maailmaa on todellakin aina voinut havannoida hirvittävän monin tavoin ja onko samalla niin, että yksi ihminen näkee asiat vain sillä tavoin kuin haluaa ja vain sillä tavoin kuin kykenee?
1.7. Joensuu. Suuret joukot lottia hytisee asemalaiturilla.
Tuo lause. Kuinka monta kertaa on saanut kuulla Suomen itsenäisyyspäivänä siitä kuinka lotat ovat taistelleet, että miehet ja kotirintama antoivat kaikkensa, kiitos ja kunnia heille? "Suuret joukot lottia hytisee asemalaiturilla" on jotain muuta. Se on lauseena jotain muuta, (melkein) toista maata. Nuo tapahtumat otetaan meillä aina julkisuudessa haltuun tietyllä kielellä, miehet ja naiset taistelivat jne. Tarkoitan tällä nyt sitä, että vaikka nuo miehet todellakin olivat aseet kädessä puolustamassa maan rajoja ja siitä seurasi jotakin niin tässä on mielenkiintoista se, että tässä otetaan toinen keskustelu, diskurssi käyttöön.
Tässähän on nyt kyse siitä kuka puhuu. Tässä kirjassa puhuu Paavolainen. Tämä kirjan havainnointi tuo sodan, tässä tapauksessa kylläkin sotaan lähdön - lotat ovat matkalla sotaan - eläväksi, se tuo sen esille yksilön kautta, eiköstä juu. Se tuo sen lähelle, todellisemmaksi. Kun tämä teksti siis lähestyy minua herää kysymys, että
jos itse olisin nähnyt nämä lotat asemalaiturilla, olisinko nähnyt ne samoin kuin väitän tässä Paavolaisen nähneen, juuri hytisemässä (jos ymmärrätte mitä tarkoitan) vai olisiko ne voinut nähdä muulla tavalla, vaikkapa seisomassa ylväästi, tai jollain muulla tavalla?
Maailman tapahtumat ja niiden havainnointi. Eikö olekin niin, että tätä maailmaa on todellakin aina voinut havannoida hirvittävän monin tavoin ja onko samalla niin, että yksi ihminen näkee asiat vain sillä tavoin kuin haluaa ja vain sillä tavoin kuin kykenee?
keskiviikkona, toukokuuta 03, 2006
Keuruulla
Keuruun museossa (http://www.keuruu.fi/museo/ikkunakotiseudulle.html)
on meneillään Ikkuna kotiseudulle -näyttely, jossa esillä olevat työt ovat päiväkotien ja koulujen lapsien tekemiä. Aiheeksi on valittu kotiseutu. Heti sisäänkäynnistä vasemmalle on savesta tehtyjä, kerrostaloja esittäviä töitä. Ne ovat lituskaisia ja kaksiulotteisia, savesta muovailtuja hieman vinksahtaneita talojen julkisivuja. Kun katsoo niihin leikattujen ikkuna-aukkojen läpi, voisivat ne olla pommitetun Berliinin tai Stalingradin raunioita. (Huolestuttavaa miten paljon työstän nykyisin jollakin tavalla sota-aiheista tavaraa. Olen kuin tehosekoitin, joka jauhaa samoja raaka-aineita - ja mitä siitä tulee - sitä samaa vihreää tahnaa.)
Jokaisen talon alanurkassa on valkoisella paperilla nimi, kuten Iida Sorjonen, Maria Lius tai Pekka Juponaho.
Oletetaan, ettei näissä taloissa asu lapsia. Ei, oletetaan että näissä taloissa on asunut sekä lapsia että aikuisia.
Siinä se kiteytyy.
on meneillään Ikkuna kotiseudulle -näyttely, jossa esillä olevat työt ovat päiväkotien ja koulujen lapsien tekemiä. Aiheeksi on valittu kotiseutu. Heti sisäänkäynnistä vasemmalle on savesta tehtyjä, kerrostaloja esittäviä töitä. Ne ovat lituskaisia ja kaksiulotteisia, savesta muovailtuja hieman vinksahtaneita talojen julkisivuja. Kun katsoo niihin leikattujen ikkuna-aukkojen läpi, voisivat ne olla pommitetun Berliinin tai Stalingradin raunioita. (Huolestuttavaa miten paljon työstän nykyisin jollakin tavalla sota-aiheista tavaraa. Olen kuin tehosekoitin, joka jauhaa samoja raaka-aineita - ja mitä siitä tulee - sitä samaa vihreää tahnaa.)
Jokaisen talon alanurkassa on valkoisella paperilla nimi, kuten Iida Sorjonen, Maria Lius tai Pekka Juponaho.
Oletetaan, ettei näissä taloissa asu lapsia. Ei, oletetaan että näissä taloissa on asunut sekä lapsia että aikuisia.
Siinä se kiteytyy.
maanantaina, toukokuuta 01, 2006
3-1
"Mä tunsin kerran yhen jätkän, jolla oli tommonen nenä ja se oli tosi vittumainen tyyppi!" Tuttava oli saanut vappuna baarissa tuntemattomalta tällaisen kommentin ulkonäöstään. Kommentti oli tökerö, mutta tuossa tilanteessa on jotain herkullista. Että jokin ruumiinosa saattaa siirtyä ihmisen mielikuvituksessa värittämään tuntemattoman ihmisen persoonaa ja luonnetta - teleporttautua ihmisestä toiseen. Ja missäpä muualla tämä sattuisi kuin vappuna, tekonenien karnevaalijuhlassa.
Muistan penkkareiden tai vanhojen tanssien jälkeisen hiihtokeskuksen hotellin, jossa yksi mies alkoi vittuilla, että sulla on naamassa noita arpia. Tämän jälkeen hän julisti ääneen: "1-0!". Tämä ottelu jatkui yksipuolisesti aina tilanteeseen 3-0, jolloin päätin kaventaa tilannetta kommentoimalla miehen kaljua pelin sääntöjen mukaisesti. Sen jälkeen annoin hänelle luovutusvoiton poistumalla.
Revanssia ei olla järjestetty.
Muistan penkkareiden tai vanhojen tanssien jälkeisen hiihtokeskuksen hotellin, jossa yksi mies alkoi vittuilla, että sulla on naamassa noita arpia. Tämän jälkeen hän julisti ääneen: "1-0!". Tämä ottelu jatkui yksipuolisesti aina tilanteeseen 3-0, jolloin päätin kaventaa tilannetta kommentoimalla miehen kaljua pelin sääntöjen mukaisesti. Sen jälkeen annoin hänelle luovutusvoiton poistumalla.
Revanssia ei olla järjestetty.
torstaina, huhtikuuta 27, 2006
Iisalmi, osa 1
Tämä on ollut ja lapsuuteni ja nuoruuteni kaupunki, vaikken ole täällä koskaan asunutkaan. Tämä on ollut kaupunki; Iisalmi, paikka joka ei enää tunnu kaupungilta muttei oikein kylältäkään, jollaisessa vietin parikymmentä ensimmäistä ikävuottani. Se on jotain siltä väliltä. Iisalmi on pienempi kaupunki kuin Jyväskylä jossa asun ja joka on pieni kaupunki sekin - mutta ei niin pieni kuin Iisalmi. Kun parkkeeraat auton kaupungintorille ja kävelet sisään Kojootti -baariin Savonkadun ja Pohjolankadun risteyksessä saattavat tuntemattomat sisäänkäynnin vieressä istuvat ihmiset morjestaa sinulle, ja sisemmällä vastaantulevat yhtä lailla tuntemattomat ihmiset ehkä nyökkäävät sinulle ja katsovat harmittomasti ja hyväntahtoisesti silmiisi. Olemassolosi huomioidaan ja se saa hyväksynnän ikään kuin sivumennen, siinä sivussa. Näin ei käy isommassa kaupungissa.
Olen nyt sisällä Kojootti -baarissa ja edellinen tapahtuma tuijottaa minua silmiin ikään kuin haluten kertoa minulle jotakin. Itse asiassa se on oma katseeni, peili johon tuijotan. Siksi se kiinnostaa minua. Vanha valokuva itsestäni. Kun aloin kirjoittamaan Iisalmesta, luulin todellakin alkavani kirjoittamaan Iisalmesta tai korkeintaan Iisalmesta ja itsestäni. Nyt huomaan kirjoittavani pelkästään itsestäni. Saisiko siitä hyvän standup -koukun: "Tiedätteks te mitä? Mä oon huomannu olevani kiinnostunut ennen kaikkee itestäni. Ainoo juttu mikä tässä on todella noloo on se, että mä oon käyttänyt siihen niin paljon aikaa tajuamatta mitä mä mietin. Sitä funtsii ajatelleensa jotain helvetin jaloja ja hienoja asioita: tätä kaupunkii, ihmisiä, elämää niinku vittu, tajuutsä totuutta. Sitte sitä huomaakin tuijottaneensa johonkin helvetin mystiseen amulettiin jonkun alttaritaulun äärellä, joka tipahtaakin yks kaks lattialle ja sen takaa paljastuu oma valtava napa!"
Onpa hyvä etten ole kertonut tästä kenellekään.
Mutta jos tämä on minulle ainoa keino puhua Iisalmesta (tai puhua melkein siitäkin) voin kai yrittää kirjoittaa kaupungista jotakin lukemisen arvoista - jonkinlaisen mielenmaiseman.
Olen nyt sisällä Kojootti -baarissa ja edellinen tapahtuma tuijottaa minua silmiin ikään kuin haluten kertoa minulle jotakin. Itse asiassa se on oma katseeni, peili johon tuijotan. Siksi se kiinnostaa minua. Vanha valokuva itsestäni. Kun aloin kirjoittamaan Iisalmesta, luulin todellakin alkavani kirjoittamaan Iisalmesta tai korkeintaan Iisalmesta ja itsestäni. Nyt huomaan kirjoittavani pelkästään itsestäni. Saisiko siitä hyvän standup -koukun: "Tiedätteks te mitä? Mä oon huomannu olevani kiinnostunut ennen kaikkee itestäni. Ainoo juttu mikä tässä on todella noloo on se, että mä oon käyttänyt siihen niin paljon aikaa tajuamatta mitä mä mietin. Sitä funtsii ajatelleensa jotain helvetin jaloja ja hienoja asioita: tätä kaupunkii, ihmisiä, elämää niinku vittu, tajuutsä totuutta. Sitte sitä huomaakin tuijottaneensa johonkin helvetin mystiseen amulettiin jonkun alttaritaulun äärellä, joka tipahtaakin yks kaks lattialle ja sen takaa paljastuu oma valtava napa!"
Onpa hyvä etten ole kertonut tästä kenellekään.
Mutta jos tämä on minulle ainoa keino puhua Iisalmesta (tai puhua melkein siitäkin) voin kai yrittää kirjoittaa kaupungista jotakin lukemisen arvoista - jonkinlaisen mielenmaiseman.
Törmäsin eilen baarissa yhteen tuttuun ja toiseen vähemmän tuttuun paikalliseen kirjailijaan, ja kertoilin näistä isäni mainitsemista jutuista. Neuvoivat ottamaan yhteyttä yliopistoon, etnologian ja lääketieteen laitoksen professoreihin. Sitten turisivat vielä kaivonkatsojista ja metsänpeitosta, joista jälkimmäinen oli mulle täysin vieras käsite. Se tarkoittaa sitä että joutuu metsässä - tai vaikka kaupungissakin - tilaan, jossa kaikki pyyhkiytyy mielestä. Et tiedä missä olet. Tällainen, että se ottaa sut valtaansa, pitää sua hallussaan. Hyö usko tähän. Ihme homma.
Well, täytyypä näin sitten tehdä.
Well, täytyypä näin sitten tehdä.
tiistaina, huhtikuuta 25, 2006
Onko tässä ruvettava sukututkijaksi?
Palatakseni edelliseen juttuun, lähikirjastosta - aplodeja - löytämääni Suomalaisen kirjallisuuden seuran Kansanomainen Lääkintätietous (toim. Matti Hako, Helsinki 1957) -teokseen on koottu seuran kansanperinnearkiston suurkokoelmista "kansanomaiset käsitykset taudeista ja niiden parannuskeinoista". Kirja koostuu eri aihepiirien mukaan nimetyistä, seuraavan kaltaisista, jutuista: "Keltatautisen on katsottava tervaan, silloin hän tulee terveeksi. Sortavala."
Yksi aihepiireistä on verensulkijat. Matti Pirttikoskesta Perhosta kertova tapaus (s. 225) on rakenteeltaan täysin sama kuin isäni kertoma: "Matti Pirttikoski osasi veren seisauttaa eikä tarvinnut nähdäkään haavan saanutta. Viitalammen poika löi pahasti kirveellä jalkaansa. Mentiin kutsumaan Matti Pirttikoskea. Matti ei lähtenyt, sanoi vain, että se on jo lakannut, ja niin se olikin".
Myös seuraava Pohjois-Savosta Iisalmen maalaiskunnasta poimittu selostus parantajista on kirjassa (s. 219): "Iisalmen tienoiden kuuluisimpia noitia ja poppamiehiä ovat olleet Sorjulainen Lapinlahdelta ja Juho Rissanen, Juho Kauppinen ja Tuomas Kettunen. Nämä paransivat tauteja lääkkeillään, joita he keittivät ruohoista ja monista muista aineksista. Lääkettä paremmaksi uskottiin kansan keskuudessa kuitenkin loitsua. Jos noilla noidilla ja poppamiehillä oli pahoja tauteja parannettavina, kävivät he hakemassa tarveaineitaan öisin hautuumaalta ja kirkostakin. Näistä puoskareista oli kyllä usein suuri apu taudeille, mutta usein he saivat pahaakin aikaan, jos tahdottiin jollekin kostaa. Tällaisia noitia ja poppamiehiä pelättiin ja jumaloitiin Iisalmen tienoilla vielä vuotena 1855."
Olin jo unohtanut isäni maininneen tosiaan myös siitä, että nämä parantajat "ee tarvinneet kirkonavaimia". On vaikea tietää, onko isäni sekä kuullut että lukenut näistä jutuista ja tullut yhdistelleeksi niistä oman kudelmansa, jota meikäläinen tässä ahmii nyt kuin maalaispoika ensi kerran banaania - kuorineen. (Isäni kertoma tapaus muuten tämäkin: "Onpa pahhoo!")
Näinhän me ihmiset teemme. Isä väitti myös, että "50-luvulla" tästä verenseisauttajasta tarinoivia olisi haastateltu johonkin lehteen. Tekisi mieli päästä lähemmäksi totuutta. Mitenkähän asiassa voisi nyt edetä, anyone? Varmaankin ottamalla yhteyttä sukulaisiin.
Yksi aihepiireistä on verensulkijat. Matti Pirttikoskesta Perhosta kertova tapaus (s. 225) on rakenteeltaan täysin sama kuin isäni kertoma: "Matti Pirttikoski osasi veren seisauttaa eikä tarvinnut nähdäkään haavan saanutta. Viitalammen poika löi pahasti kirveellä jalkaansa. Mentiin kutsumaan Matti Pirttikoskea. Matti ei lähtenyt, sanoi vain, että se on jo lakannut, ja niin se olikin".
Myös seuraava Pohjois-Savosta Iisalmen maalaiskunnasta poimittu selostus parantajista on kirjassa (s. 219): "Iisalmen tienoiden kuuluisimpia noitia ja poppamiehiä ovat olleet Sorjulainen Lapinlahdelta ja Juho Rissanen, Juho Kauppinen ja Tuomas Kettunen. Nämä paransivat tauteja lääkkeillään, joita he keittivät ruohoista ja monista muista aineksista. Lääkettä paremmaksi uskottiin kansan keskuudessa kuitenkin loitsua. Jos noilla noidilla ja poppamiehillä oli pahoja tauteja parannettavina, kävivät he hakemassa tarveaineitaan öisin hautuumaalta ja kirkostakin. Näistä puoskareista oli kyllä usein suuri apu taudeille, mutta usein he saivat pahaakin aikaan, jos tahdottiin jollekin kostaa. Tällaisia noitia ja poppamiehiä pelättiin ja jumaloitiin Iisalmen tienoilla vielä vuotena 1855."
Olin jo unohtanut isäni maininneen tosiaan myös siitä, että nämä parantajat "ee tarvinneet kirkonavaimia". On vaikea tietää, onko isäni sekä kuullut että lukenut näistä jutuista ja tullut yhdistelleeksi niistä oman kudelmansa, jota meikäläinen tässä ahmii nyt kuin maalaispoika ensi kerran banaania - kuorineen. (Isäni kertoma tapaus muuten tämäkin: "Onpa pahhoo!")
Näinhän me ihmiset teemme. Isä väitti myös, että "50-luvulla" tästä verenseisauttajasta tarinoivia olisi haastateltu johonkin lehteen. Tekisi mieli päästä lähemmäksi totuutta. Mitenkähän asiassa voisi nyt edetä, anyone? Varmaankin ottamalla yhteyttä sukulaisiin.
maanantaina, huhtikuuta 24, 2006
Verenseisauttaja
Ihmeellinen juttu. Suvussamme on kai ollut kansanparantaja, "taikuri", "verenseisauttaja". Isäni, joka asuu maaseudulla, kertoi minulle tästä tarinoita. Seisauttaja on ollut ilmeisesti isäni isoisän setä. Tämä pitää vielä tarkistaa. Kaikki lähti siitä kun kysyin isältäni, oliko hän tarkoittanut isäänsä vai isoisäänsä kertoessaan juttua telkän munien varastamisesta. Isä sanoi tarkoittaneensa isäänsä.
Juttu meni näin. Ilmeisesti tapana oli ollut munittaa telkkiä, viedä osa niiden munista. Tässä puhutaan nyt Pohjois-Savon maaseudusta joskus viime vuosisadan alkupuolella. Seuraavaksi isälleni juontui mieleen seuraava juttu tästä verenseisauttajasta. Seisauttajalla oli ollut oma telkkä, puuhun hakattiin kirveellä sille reikä. Se oli sitten oma eikä naapuri saanut sieltä varastaa. Sattui kuitenkin niin, että joku oli sieltä munia vienyt. "Ei se sitä onnekseen tehnyt", oli seisauttaja sanonut. Seuraavaksi seisauttajan luokse tuli renki, jonka käsivarteen oli ilmestynyt tulehdus. "Mistähän se lie tullu?", seisauttaja tiesi kysyä. Hän oli noitunut rengin.
Toinen tarina meni niin, että seisauttajan luokse tultiin apua pyytämään läheisen verenvuodon takia. "Mänkee vuan kottiinne, niin se on loppunu". Näin oli käynyt. Kolmas meni niin, että seisauttaja oli käskenyt tulijaa lähtemään kävelemään tiettyyn suuntaan ja sanonut, että tämä tulee löytämään tältä suunnalta itselleen jäniksen. Kävijä ei tietenkään ollut koskaan aikaisemmin edes käynyt metsällä, mutta jänis löytyi juuri siitä suunnasta kuin pitikin.
Juttu meni näin. Ilmeisesti tapana oli ollut munittaa telkkiä, viedä osa niiden munista. Tässä puhutaan nyt Pohjois-Savon maaseudusta joskus viime vuosisadan alkupuolella. Seuraavaksi isälleni juontui mieleen seuraava juttu tästä verenseisauttajasta. Seisauttajalla oli ollut oma telkkä, puuhun hakattiin kirveellä sille reikä. Se oli sitten oma eikä naapuri saanut sieltä varastaa. Sattui kuitenkin niin, että joku oli sieltä munia vienyt. "Ei se sitä onnekseen tehnyt", oli seisauttaja sanonut. Seuraavaksi seisauttajan luokse tuli renki, jonka käsivarteen oli ilmestynyt tulehdus. "Mistähän se lie tullu?", seisauttaja tiesi kysyä. Hän oli noitunut rengin.
Toinen tarina meni niin, että seisauttajan luokse tultiin apua pyytämään läheisen verenvuodon takia. "Mänkee vuan kottiinne, niin se on loppunu". Näin oli käynyt. Kolmas meni niin, että seisauttaja oli käskenyt tulijaa lähtemään kävelemään tiettyyn suuntaan ja sanonut, että tämä tulee löytämään tältä suunnalta itselleen jäniksen. Kävijä ei tietenkään ollut koskaan aikaisemmin edes käynyt metsällä, mutta jänis löytyi juuri siitä suunnasta kuin pitikin.
keskiviikkona, huhtikuuta 19, 2006
Olisikohan tuosta edellisestä aihioksi satiiriseen novelliin? Itseäni jotenkin kiehtoo ajatus saksalaisista sotilaista Volgan rannalla, katseet kohti aukeaa aroa. Kiehtoo nimenomaan ja vain siinä mielessä, että tämä moninaisin tavoin esitetty tapaus vaikuttaa jonkinlaiselta yhteisesti koetulta kangastukselta, johon sotilaat tuijottavat helteisen auringon alla. Jonkinlainen hurmostila, miltei uskonnollinen. "Olemme saapuneet määränpäähän, paratiisiin". En tiedä mikä siinä kiehtoo. Jonkinlainen ironia siinä syntyy, kun nämä sotilaat ovat sodan loputtua miltei kaikki kaatuneita. Hirvittävä tapaus. Niin, olisikohan tuosta..?
Tykkimiehen päiväkirjasta...
18. elokuuta 1942, Volga
Täällä vihdoin! Rakas kotiväki, kunpa tekin olisitte täällä! Patterimme on kaivautunut tämän valtavan joen varrelle. Puistossa jota asutamme on tammia, jalokastanjoita ja oleantereita. Ympärillämme on viljelypalstoja, joissa voimme kasvattaa meloneja, tomaatteja, viiniköynnöksiä ja hedelmäpuita. Päärynäpuu tarjoaa komentopaikallemme oivallisen suojan ja kun tuuletamme hetkeksi päitämme, kypsät hedelmät putoilevat kypäriimme. Donjoen virta, joka sekin oli vaikuttava luontoelämys, kalpenee mahtavan Volgan rinnalla. Paratiisi.
22. elokuuta 1942, Volga
Rakas kotiväki! Viljelyksemme ovat jo hyvällä alulla. Edelliset asukkaat ovat jättäneet lisäksi palstoille runsaasti pientä naposteltavaa. Kun nousee puistomme kukkulalle ja katsoo itään, näkee Volgan takana aukeavan laajan aron. En halua pahoittaa patterin poikien mieltä - he ovat varmasti yhtä kiintyneitä tähän pieneen pyhäkköömme kuin minäkin - mutta kieltämättä näkymä houkuttelee hiukkasen. Aasia. Tohtisimmeko joskus lähteä täältä? Epäilen. Patterin päällikkö vain hörähti, kun esitin hänelle tämän kysymyksen paistaessamme kaikki makkaroita iltatulilla. (Älkää vain kysykö mistä saimme lihan!) Mielestäni hetki oli sopiva. Muut katsahtivat minuun ja tuijottivat hetkisen. Ehkä onnistuin tekemään vaikutuksen, jopa kapteeniin. Yleensä hän vain mulkoilee meitä tai katselee synkeänä horisonttiin. Tyypillistä upseeriainesta: synkeä melankolikko.
Ps. Vaikka melonimme nyt menestyvätkin niin en saata olla miettimättä, tulemmeko täällä toimeen kun talvi tulee? Tarkoitukseni ei ole rienata, mutta viime joulusta Moskovan liepeillä jäi puuttumaan jotain.
Pps. Iloksemme näemme täältä Stalingradin kaupungin, jonka yksi meistä risti Akropoliiksi. Se hohkaa valkoisena auringossa.
28. elokuuta 1942, Volga
Takaisku! Julma vihollisen tykistötuli on tuhonnut viiniköynnökset ja melonipalstani. Tiedän sen olevan sattumaa, mutta tuntuu kuin he olisivat tahallaan pyrkineet tuhoamaan juuri jälkimmäiset näiden kasvun ollessa tällä viikolla poikkeuksellista. Edellisten menetyksessä masentaa vain menetetty kauneus ja vaikutus patterin ilmapiiriin. Ei kukaan mitään suoraan sano, sen pystyy vain aistimaan. Alikessummekin raivostui huomatessaan minun kulkevan pommitetuilla viljelyksillämme ja määräsi minut kuuden tunnin yövartioon. Kaikilla on tapansa… Nuo köynnökset... jopa Akropoliin yllä on mustia savupilviä. (Lentäjämme ovat olleet ahkeria.)
15. syyskuuta 1942, Volga
Talvi on täällä. Lumi ei ole vielä langennut maahan - pakkanen on. Satomme on jäänyt tänä syksynä heikommaksi kuin osasin odottaa. Muut aina raivostuvat kun mainitsen asiasta ja ryhtyvät herjamaan minua. Ymmärrän heidän turhautumisensa, mutta mikä pakko heillä on purkaa se minuun? Kaikki tuntuu niin kummalliselta. Puiden juurille tippunut lehvistö kääntää ne silmissämme ylösalaisin. Missä on meidän paikkamme?
(myöhemmin) Patterin päällikkö määräsi illansuussa kaikki järjestymään paririviin ja kertoi, että meidän oli aika lähteä ("Välittömästi", hän sanoi."Myös meidän romantikkomme", hän lisäsi ja katsoi minuun. Kaikkia nauratti). Olin kieltämättä helpottunut. Volga hymisi yksitoikkoista säveltään selkämme takana. Miten tuo sama virta voi olla muuttunut niin lohduttoman kuuloiseksi! Mutta niin se on, en minäkään ymmärrä miten olisimme voineet tulla täällä toimeen pitemmän aikaa. Lohduttaudun ajatuksella seuraavasta määränpäästä: Stalingrad alias Akropolii…
Täällä vihdoin! Rakas kotiväki, kunpa tekin olisitte täällä! Patterimme on kaivautunut tämän valtavan joen varrelle. Puistossa jota asutamme on tammia, jalokastanjoita ja oleantereita. Ympärillämme on viljelypalstoja, joissa voimme kasvattaa meloneja, tomaatteja, viiniköynnöksiä ja hedelmäpuita. Päärynäpuu tarjoaa komentopaikallemme oivallisen suojan ja kun tuuletamme hetkeksi päitämme, kypsät hedelmät putoilevat kypäriimme. Donjoen virta, joka sekin oli vaikuttava luontoelämys, kalpenee mahtavan Volgan rinnalla. Paratiisi.
22. elokuuta 1942, Volga
Rakas kotiväki! Viljelyksemme ovat jo hyvällä alulla. Edelliset asukkaat ovat jättäneet lisäksi palstoille runsaasti pientä naposteltavaa. Kun nousee puistomme kukkulalle ja katsoo itään, näkee Volgan takana aukeavan laajan aron. En halua pahoittaa patterin poikien mieltä - he ovat varmasti yhtä kiintyneitä tähän pieneen pyhäkköömme kuin minäkin - mutta kieltämättä näkymä houkuttelee hiukkasen. Aasia. Tohtisimmeko joskus lähteä täältä? Epäilen. Patterin päällikkö vain hörähti, kun esitin hänelle tämän kysymyksen paistaessamme kaikki makkaroita iltatulilla. (Älkää vain kysykö mistä saimme lihan!) Mielestäni hetki oli sopiva. Muut katsahtivat minuun ja tuijottivat hetkisen. Ehkä onnistuin tekemään vaikutuksen, jopa kapteeniin. Yleensä hän vain mulkoilee meitä tai katselee synkeänä horisonttiin. Tyypillistä upseeriainesta: synkeä melankolikko.
Ps. Vaikka melonimme nyt menestyvätkin niin en saata olla miettimättä, tulemmeko täällä toimeen kun talvi tulee? Tarkoitukseni ei ole rienata, mutta viime joulusta Moskovan liepeillä jäi puuttumaan jotain.
Pps. Iloksemme näemme täältä Stalingradin kaupungin, jonka yksi meistä risti Akropoliiksi. Se hohkaa valkoisena auringossa.
28. elokuuta 1942, Volga
Takaisku! Julma vihollisen tykistötuli on tuhonnut viiniköynnökset ja melonipalstani. Tiedän sen olevan sattumaa, mutta tuntuu kuin he olisivat tahallaan pyrkineet tuhoamaan juuri jälkimmäiset näiden kasvun ollessa tällä viikolla poikkeuksellista. Edellisten menetyksessä masentaa vain menetetty kauneus ja vaikutus patterin ilmapiiriin. Ei kukaan mitään suoraan sano, sen pystyy vain aistimaan. Alikessummekin raivostui huomatessaan minun kulkevan pommitetuilla viljelyksillämme ja määräsi minut kuuden tunnin yövartioon. Kaikilla on tapansa… Nuo köynnökset... jopa Akropoliin yllä on mustia savupilviä. (Lentäjämme ovat olleet ahkeria.)
15. syyskuuta 1942, Volga
Talvi on täällä. Lumi ei ole vielä langennut maahan - pakkanen on. Satomme on jäänyt tänä syksynä heikommaksi kuin osasin odottaa. Muut aina raivostuvat kun mainitsen asiasta ja ryhtyvät herjamaan minua. Ymmärrän heidän turhautumisensa, mutta mikä pakko heillä on purkaa se minuun? Kaikki tuntuu niin kummalliselta. Puiden juurille tippunut lehvistö kääntää ne silmissämme ylösalaisin. Missä on meidän paikkamme?
(myöhemmin) Patterin päällikkö määräsi illansuussa kaikki järjestymään paririviin ja kertoi, että meidän oli aika lähteä ("Välittömästi", hän sanoi."Myös meidän romantikkomme", hän lisäsi ja katsoi minuun. Kaikkia nauratti). Olin kieltämättä helpottunut. Volga hymisi yksitoikkoista säveltään selkämme takana. Miten tuo sama virta voi olla muuttunut niin lohduttoman kuuloiseksi! Mutta niin se on, en minäkään ymmärrä miten olisimme voineet tulla täällä toimeen pitemmän aikaa. Lohduttaudun ajatuksella seuraavasta määränpäästä: Stalingrad alias Akropolii…
torstaina, huhtikuuta 13, 2006
hahmotelmia
En oikein tiedä mitä olen tekemässä. Olen jo saanut ohjeita miten täällä tulisi toimia. Ne ovat varmaan oivallisia, mutta en osaa ottaa niitä vielä onkeeni. Toisilla on ollut aikaa (ja kiitettävää intoa) hahmotella, kuinka blogihommien tulisi edetä. Tänne nyt voi heittää mitä vain, minä sanon. Eräänlainen roskakori, pika-ajatus, hahmotelma, heittoyritys. Päiväntuoma. Menikö sukkana?
Ilman hahmotteluja tämä tuntuu demokraattiselta paikalta, se siinä tuntuu hyvältä. Ainoa ongelma on, jos sen katsoo ongelmaksi, että tätä lukee tuskin kukaan. Ja että tietämättömyyteni saattaa kostautua jollakin tavalla. Mutta vielä se ei haittaa, koska en tunne halua tehdä erottelua vakavastiotettavan ja napanöyhdän välillä.
Ilman hahmotteluja tämä tuntuu demokraattiselta paikalta, se siinä tuntuu hyvältä. Ainoa ongelma on, jos sen katsoo ongelmaksi, että tätä lukee tuskin kukaan. Ja että tietämättömyyteni saattaa kostautua jollakin tavalla. Mutta vielä se ei haittaa, koska en tunne halua tehdä erottelua vakavastiotettavan ja napanöyhdän välillä.
keskiviikkona, huhtikuuta 12, 2006
Juudaksen evankeliumi
Olipa kerran Juudaksen evankeliumi. Juudaksen evankeliumi oli paperia ja pikku hiljaa se vanheni. Kului aikaa. Juudaksen evankeliumin luokse tuli tekstintutkija ja luki sitä. Mielenkiintoista, ajatteli tekstintutkija.
Paikalle tuli luonnontieteilijä. Silloin tapahtui ihme. Juudaksen evankeliumi alkoi puhutella luonnontieteilijää. "Juudas on sankari! Juudas teki Jeesuksen tahdon mukaan!", Juudaksen evankeliumi karjui luonnontieteilijälle. "Haa, tämäpä vasta jotakin", luonnontieteilijä sanoi hieroen kämmeniään yhteen. Silloin hän huomasi tekstintutkijan ja sanoi tälle: "Katsopas, sinäkin siinä! Kuulitko mitä tämä kirja sanoi?"
Mitä tekstintutkija vastasi luonnontieteilijälle?
Paikalle tuli luonnontieteilijä. Silloin tapahtui ihme. Juudaksen evankeliumi alkoi puhutella luonnontieteilijää. "Juudas on sankari! Juudas teki Jeesuksen tahdon mukaan!", Juudaksen evankeliumi karjui luonnontieteilijälle. "Haa, tämäpä vasta jotakin", luonnontieteilijä sanoi hieroen kämmeniään yhteen. Silloin hän huomasi tekstintutkijan ja sanoi tälle: "Katsopas, sinäkin siinä! Kuulitko mitä tämä kirja sanoi?"
Mitä tekstintutkija vastasi luonnontieteilijälle?
Jättikö viestiä?
Blogi: oma olohuone.
Blogi: kerhotila, jossa viettää aikaa.
Blogi: onko kukaan käynyt, onko ketä näkynyt? Jättikö viestiä?
Blogi: kerhotila, jossa viettää aikaa.
Blogi: onko kukaan käynyt, onko ketä näkynyt? Jättikö viestiä?
Tyypillinen kolumnistin ongelma: kova halu kirjoittaa, muttei mitään sanottavaa. Tyypillinen kolumnistin aihe: on kirjoitettava, vaikkei ole mitään sanottavaa. Tyypillinen valituksen aihe: kolumnisti, joka kirjoittaa siitä, ettei ole mitään sanottavaa. Tyypillinen blogin aihe: ei mitään sanottavaa. Päätän täältä tähän.
tiistaina, huhtikuuta 11, 2006
kivaa on ainakin
Kuuntelin Leinoa ja ollessani vielä huonon päivän vaikutuksen alaisena löysin siitä jotain uutta. Tällä kuolemaa tuimakkaasti tuijottavalla ja pian kuolevalla kertojalla ei suksi luista, ei ei luista ei, mutta kuuntelepa miten komealta runo kalskahtaa ja - katsos! - komeastihan se luistaa. Samassa olikin jo ilta ja vastaani pyöräili pinkinvärinen pyöräilijä toivottaen minulle oikein hyvää kevättä. Kiitin samoin ja hän myös, sitten olinkin jo miettimässä onko maailmassa olemassa hyvää, valitettavasti. Mutta ei se mitään. Kivaa on ainakin.
Erona oli...
Tytön sanomasta hänen viitatessaan isäänsä löytyi varmaan yksi tärkeä ero nykyisen ja entisen maailman/tilanteen välillä: "Se on saanut viran heti valmistuttuaan, mutta maailma on vähän erilainen nykyään". Oma rimpuilu ja halu näyttää tytön isälle - nyt kun työpaikka, vaikkakin lyhyt, oli tullut -, että itsestä oli johonkin, ei ollut tuonut vuolasta kiitosvirtaa tai edes kummempaa kiinnostuksen osoitusta. Se oli tuntunut niin tympeältä. Se on semmonen, tyttö lohdutti.
Eron voisi kuvitella lukevansa jostain romaanista. "Lue 'osallistuvan' nuorenparin aikuistumisyrityksistä 70-luvun alun Suomessa". "80-luvun kaupunkilaisen raju irtiotto". Tämä vain oli nyt tässä ja sinä olit siinä. Eikä kyse ollut mistään appiukon ehdottamasta nyreydestä, sillä saattoi olla huono päivä. Mutta ehkä siellä pohjalla näki oman paikkansa erona edelliseen sukupolveen. Sille saattoi antaa nämä sanat.
Eron voisi kuvitella lukevansa jostain romaanista. "Lue 'osallistuvan' nuorenparin aikuistumisyrityksistä 70-luvun alun Suomessa". "80-luvun kaupunkilaisen raju irtiotto". Tämä vain oli nyt tässä ja sinä olit siinä. Eikä kyse ollut mistään appiukon ehdottamasta nyreydestä, sillä saattoi olla huono päivä. Mutta ehkä siellä pohjalla näki oman paikkansa erona edelliseen sukupolveen. Sille saattoi antaa nämä sanat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)