Setäni kirjoittaa 30-luvun suomalaisesta maaseudusta, jonka hän lapseni koki, seuraavaa:


"Suomalaisessa syrjäkylissä elettiin jokseenkin primitiivistä elämää, eikä minun syntymäkyläni Savossa, johon kohtalo oli minut asettanut, poikennut millään tavalla muista. Elämänkysymyksissä uskottiin vakaasti siihen, mitä kansakoulussa ja kinkereillä oli opetettu ja pelättiin vain, ettei tavoilta ja mielipiteiltä olisi erottu yleisestä linjasta. Yleinen evankelis-luterilainen ilmapiiri oli lauhkea, suorastaan flegmaattinen. Mitään kiihkoilua ei esiintynyt. Jumalan sanan rinnalla harrastettiin suvaitsevasti myös vanhaa taikauskoa. Pimeinä iltoina kerrottiin kummitustarinoita, taikoja tehtiin ja lääkäreiden sijasta turvauduttiin luontaishoitoon. Koska hampaita ei hoidettu eikä harjattu, hammassärkyä kestettiin lapsuudesta lähtien, jopa viikkoja yhteen menoon, usein siihen saakka, että mätivä hammas putosi luonnollisesti suusta. Kasvojen vinous monilla johtui toispuoleisesta purennasta. Kerran kevättalvella minä sairastuin sikotautiin. Että oli talvi, muistan siitä, että sianpaskakääre, joka asetettiin kaulaani, oli melkein jääkylmä. Kääreen kylmyys melkein yhtä paljon kuin sen hirvittävä haju sai minut kiljumaan kauhusta.
Suomen maalaiskylissä ei sairasta lähdetty lääkärille viemään vähässä hädässä. Meidän naapuritalossa 17-vuotias tyttö kuoli umpisuolentulehdukseen. Mummot veisasivat virsiä vuoteen vieressä.

Näin 40-luvusta:

"Maailma oli siihen aikaan ja vielä paljon myöhemmin tiukasti yhteen punottu tapojen, pukeutumisen, puheiden ja ajatusten osalta. Kun Helan Akun mökissä majaileva metsätyöläinen toi kerran eväspöytäänsä voita kokonaisen kilon paketin, sitä pidetiin jumalanpilkkana, josta puhuttiin kylällä pitkään paheksuen ja päätä puistellen. Tapaus sattui sodan jälkeen, kun voi ei ollut enää kortilla, kun kommunistit oli päästetty eduskuntaan ja kun rengit olivat karanneet taloista ja huutelivat humalassa solvauksia entisille isännilleen. Ennen sotia olisi voillaan ja eväillään rehvastelevat rengit pantu pian paikoilleen. Ennen sotia palkolliset ottivat ruokapöydässä vain varkain, kun isäntäväen silmä vältti, voinokareen leivänpalalleen ja painelivat sen siihen näkymättömäksi, joskus molemmille puolille. Renkiä ja piikoja sai pestata suurin piirtein nälkäpalkalla."

Edelleen 60-luvusta:

"Pohjoissavolaisessa pitäjässä kuusikymmentäluvulla eli kohtalaisen vauraassa mäenrinteellä kohoavassa talossa emäntä, joka uskalsi uhmata yleistä mielipidettä ottamalla leskeksi jäätyään uuden itseään huomattavasti nuoremman miehen. Evankelis-luterilaisessa Suomessa emäntää ei kivitetty, mutta hänet tuomittiin seudulla toisinajattelijana kaikissa kahvikekkereissä. Kun talon ohi ihan tuvan ikkunan alla kulki kylätie, oli emännällä tilaisuus perisuomalaisella tavalla osoittaa ohikulkijoille ajatuksenvapauttaan. Kun hänet oli tunnottomasti tuomittu kerettiläiseksi kylällä, hän osoitti paljastetulla takapuolellaan yhtä julmasti tupansa ikkunasta, mitä mieltä hän oli kylän asukkaista ja näiden ajatuksista.
Tässä savolaisessa pienyhteisössä ei kukaan ollut kuullut feministeistä, mutta emäntää alettiin vähitellen pitää, jos ei ihan intellektuellina, niin ainakin rohkeana ja itsenäisenä ajattelijana."

Pentti Niskanen: Ryssävihalla Brysseliin (Johan Beckmann Institute 2003)

Katselin tuossa Epäkorrektia, Tuomas Enbuske! -ohjelman jakson Maalla ei ole mukavaa. Ei ollut niin paha kuin olin ajatellut. Kaikki siinä mainitut huonot puolet maaseudusta ovat tai ovat olleet totta: naapureiden syynäys, sukurutsaa lähentelevät sukulaissuhteet, sivistyksen puute, sosiaalinen kontrolli, epäekologisuus, sosiaalisten suhteiden niukkuus, "keskustamafia" jne. jne.

Setäni, joka syntyi talollisen pojaksi 30-luvun alussa, on kirjoittanut kokemuksiaan esimerkiksi tuosta maaseudun sosiaalisesta kontrollista, ja olen kuullut muilta tiukoista luokkaeroista esimerkiksi talollisten ja mökkiläisten välillä. Tuo sosiaalinen kontrolli taitaa nykyisin olla hiukka vähenemään päin. Hiukkasen.

"Parempi juomari kuin lukija", tiesi isomummoni neuvoa nuoria naisia miehenotossa. Ohje pitää lähestulkoon paikkansa vieläkin.

Maaseudun huonoihin puoliin suhtautuu itse omalaatuisuuksina, tapauksina joista mielellään kuulee ja joista pahimpia voi päivitellä, kunhan ei omalle kohdalle napsahda.

Se on varmaan tuo veri joka kuitenkin maaseudussa vetää. Siellä on menneisyyden kaivo. Tulevaisuuttakin.

Onneksi Enbuske ei ollut hommannut ohjelmaansa jotain nuorta kaupunkivihreää selittämään painokkaasti, että hän ei sitten viihdy mökillä yhtään, ja kuka niitä puolukoitakin oikeesti jaksaa kerätä, en tykkää murtomaahiihdosta, tuo lätäkkö on ihan mälsä. Jos maaseutu ei kiinnosta, niin mikäs siinä, mutta usein niillä suuriäänisimmillä, joilla ei ole maaseudusta mitään omakohtaista kerrottavaa, on tylsimmät jutut aiheesta.

Näin Yhdysvaltojen presidentinvaalien äänestyspäivänä on hyvä hiukan kerrata maan edellisten presidenttien historiaa, vaikkakin sitten humalassa kerrottuna.

Kohtaaminen

Elämä tiellä oli vilkastunut. Sen uudella asfalttipäällysteellä, jonka tekemisestä oli päätetty jossakin kaukana, kulki henkilöautoja ja rekkoja, ja lämpimimpänä vuodenaikana moottoripyörät kiihdyttelivät parikilometrisellä suoralla osuudella edestakaisin, mikä olisi kuulunut tien vieressä samaisella osuudella seisoneen talon sisälle varmasti häiritsevänä, jos siellä olisi ollut joku paikalla.

Talolla oli nimikin, joka oli eri nimi kuin siinä asuneiden ihmisten sukunimi; ohikulkijat toistivat nimen paljon harvemmin kuin paikalliset asukkaat, vaikka edellisiä olikin jälkimmäisiä paljon enemmän.

Jos taloa katsoi ohi mennessään, tajusi, että viimeisin oman ajoneuvon ääntä edeltävä suurempi ääni sen pihassa oli ollut

Pam pam pam pam pam PAM

Pam pam pam pam pam PAM

vasaran, naulojen ja laudan kohdatessa toisensa ikkunankarmien molemmin puolin. Kun pysähtyi talon pihan kohdalla ja nousi pois ajoneuvosta, näki että ulko-ovi oli helposti murrettavissa auki, toinen oven sarana oli irronnut. Sisällä pienen tuvan hirsiseinällä olisi roikkunut kalaverkko jota oli uitettu läheisessä järvessä, jos sitä ei olisi viety pois. Punaiseksi maalatun uunin päällä oli kuitenkin paperi, johon oli kirjoitettu:

Hyvä varas! Älä vie näitä tulitikkuaskeja.
Vanhimmat ovat 1940-luvulta.

Terveisin Eero

Mutta mitään tulitikkuaskeja ei ollut.

Suomalaisesta maaseudusta voisi kirjoittaa sellaisen beckettiläisen niukkuuden valikoiman.


Näytelmä:

Pekka saapuu metsänhoidollisista toimista.

Kaarina: Näkyikö ketään?

Pekka: Haukka.

(Tauko.)

Pekka: Yksi ajoi ohi. En tuntenut.

(Tauko.)

Pekka: Joku ajoi vastaan.

Kaarina: Kuka?

Pekka: Esteri kai tuo oli.

Kaarina: Ai metsäautotiellä? Mitä se siellä.

Pekka: Maantiellä.

Kaarina: Missä kohti?

Pekka: Pellon vieressä.

(Pitkä tauko.)

Pekka: Rottakankaan lähellä.

Kaarina: Ai siinä. Lie ollu kirkolle asiaa.

Pekka: Koivikkoon olivat virittäneet ansan.

Kaarina: Jaa! Mihin koivikkoon?

Pekka: Siinä kun tullaan ampuradan jälkeen mutkasta, kun kääntyy oikealle.

Kaarina: Oliko mittään?

Pekka: Ei.

Onhan maaseutu muutakin kuin kaurismäkeläistä toteamista, mutta siinä sosiaalisessa niukkuudessa on jotain samaa kuin Beckettin näytelmissä. Maaseudulla on paljon leskiä. Heidän elämästään tulisi jonkun kirjoittaa.

Wilfred Benitez -säätiö

Näillä kotisivuilla on mahdollista lahjoittaa rahaa Wilfred Benitezille,
joka kärsii dementia pugilisticasta ja elää äitinsä hoivissa Puerto Ricossa.

Olisiko syksyn uskaliain iskelmäsanoitus tässä:

ikävän tuulikello soi
kesän muistot haravoi

-Simo Silmu (san. Tomi Salmi)

Hitlerillä oli hyviäkin päiviä. H ilahtui aina suunnattomasti, kun sai kuulla jonkun työyhteisössään menevän naimisiin. Tällaisina päivinä H antoi tuoda työpöydälleen suuret puskat tulppaaneja ja ruusuja, niin että kun joku astui hänen työhuoneeseensa, oli hän kokonaan niiden peitossa. Tällöin H työnsi päänsä esiin kukkapuskien välistä ja huudahti: "Ja-ba-da-ba-duu!"

Joskus H pahoinpiteli rakastamiaan kukkia. Hän saattoi kuristaa niiden varsia, lyödä niillä (naispuolisia) alaisiaan päähän ja (miespuolisia) nivusiin ja syöttää niitä väkipakolla ratin avulla koiralleen Blondille. Tästä Eva moittikin joskus miestään ankarasti. H häpesi usein käytöstään ja saattoi kieltää itseltään viikkokausiksi kaikenlaiset kukkalähetykset. "Kaikilla meistä on pimeä puolemme", H supisi usein, varsinkin sodan loppuaikoina, kun oli taas sortunut "kirottuun pakkomielteeseensä", kuten hän asiaa nimitti.

H saattoi olla ilkeämielinen myös keittiövälineille. Sodan loppuajalta on varmaa tietoa siitä, että viimeisenä elinviikkonaan bunkkerissaan H hakkasi joka päivä aamuseitsemästä iltakuuteen suurta valurautapannua päähänsä. Erityisen julma hän oli ruokailuvälineille, joista terävimpiä pahoinpiteli pistelemällä niitä pystyyn varpaidensa väleihin ja työntämällä niitä sattumanvaraisista ruumiinaukoistaan sisään. H:n huonoryhtisyys sodan lopulla selittyykin hänen kehossaan olleesta suuresta määrästä metallia. H kuoli onnistuttuaan nielaisemaan kahdeksan Luger-pistoolia. Hänen viimeisistä sanoistaan ei saatu selvää.

Jos ei ole mitään tekemistä, niin katsokaa ihmistetristä

Nyrkkeilyssä vetävät siinä syntyvät sankaritarinat. Norman Mailer kertoo dokumentissa When we were kings upeasti George Foremanin ja Muhammad Alin kamppailun alkuhetkistä. 24-vuotias Foreman oli hoidellut sen ajan muut kovimmat raskaansarjan tekijät Joe Frazierin ja Ken Nortonin molemmat parissa erässä ja hänen odotettiin tekevän niin 32-vuotiaalle Alillekin.

Kun näin Amin Asikaisen häviävän uusintaottelunsa Sebastian Sylvesteriä vastaan, niin se teki kyllä pahaa katsoa. Hänen tyrmäystappionsa oli jollakin lailla kovempaa ja todempaa katsella kuin näiden valtameren takaisten heerosten seikkailut. Laji on niin hirvittävän kova, liian kova.

Sitten ajattelen taas, että nyrkkeilijät ovat kehässä kuitenkin vapaaehtoisesti ja heidän unelmansa on voittaa vastustaja.

Mike McCallumin haastattelu

Entinen kolminkertainen ammattinyrkkeilyn maailmanmestari Mike "The Body Snatcher" McCallum myöntää haastattelussa kysyttäessä häneen tehneen kipeää se, etteivät aikansa menestyneimmät nyrkkeilijät Marvin Hagler, Roberto Duran, Sugar Ray Leonard tai Thomas "Hit Man" Hearns kohdanneet häntä kehässä, ja että hän miettii asiaa päivittäin.

Jokaisessa McCallumista lukemassani isommassa jutussa pyöritään aina tämän saman aiheen ympärillä. Suurempien tähtien ei yksinkertaisesti kannattanut kohdata häntä: McCallum ei ollut huomiota herättävä ja sitä kautta rahaa tuova nimi, mutta hyvin vaarallinen vastustaja.

McCallum kertoo tapaamisestaan Haglerin kanssa, jonka aikana jälkimmäinen tunnustaa, että hän kunnioittaa paljon edellistä. McCallum kimpaantuu ja vastaa Haglerille, että hänelle kunnioitus on vastavuoroisuutta, vähän kuin mitä turismissa tapahtuu: turisti maksaa hyvästä ajanvietosta ja auttaa näin ajanvieton tarjoajan perhettä saamaan ruokaa pöytään. "Sinä et antanut minulle tilaisuutta ruokkia perhettäni", McCallum vastaa Haglerille. "Miten voisit siis kunnioittaa minua?"

McCallum kuulostaa katkeralta. Siinä on jotain ilkeää, että urheilijalta viedään mahdollisuus näyttää miten hyvä hän voisi todella olla. Hän on kuin ei-henkilö. Varmasti senkin näkeminen vaikuttaa, että tekemästään työstä ei saa samanlaista rahallista korvausta kuin muut yhtä lahjakkaat.

McCallumin huippusaavutus oli Donald Curryn tyrmääminen viidennessä erässä lajin selostustermejä käyttäen korealla vasemmalla koukulla vuonna 1987.

PIDÄN LOMAA BLOGISTA - PÄIVITYKSIÄ HILJAKSIIN

nyt ei tule mitään kivaa mieleen

Kortepohja!

Seisot kokovalkoisissa asfaltinharmaine kasvoinesi,
sisäpihoillasi pyörivät morsiusneitoinasi Siwan muovipussit
ja häämarssina rämisevät opiskelijoiden jalat etuoviesi ritilöissä
sinä perkeleen ruma nainen.

Kortepohja!

Minut hurmasit tasakattoisen kauppakeskuksesi kassatytön
kuusi vuotta kestäneellä jokapäiväisellä
vaivaantuneeseen hymyyn käärityllä palvelukäyttäytymisellä.

Kortepohja!

Miten voisin unohtaa ylioppilaskylän entisen isännöitsijän
joka Rentukan tiskillä mainitsi elämänsaavutuksenaan
nussineensa jokaisessa kylän ylioppilaskunnan taloista
(jotka ovat aakkosjärjestyksessä lueteltuina)

A-talo, kahdeksan kerrosta.

B-talo, kahdeksan kerrosta.

C-talo, kahdeksan kerrosta.

D-talo, kahdeksan kerrosta.

E-talo, perheasuntoja.

F-talo, perheasuntoja.

G-talo, perheasuntoja.

H-talo, perheasuntoja.

J-talo, perheasuntoja.

K-talo, perheasuntoja.

L-talo, perheasuntoja.

MNOP-talo, kahdeksankerroksinen kompleksi.

Q-talo, allergiatalo.

R-talo

ja ei suinkaan vähäisimpänä

S-talo

Kortepohja!

Judomestarisi, jonka ehtymätön besservisseriys
mm. saunan oikeaoppisen lämmityksen, maantieteen
ja Yhdistyneiden Kansakuntien suhteen
oli kyseenalaistettavissa vain astumalla tatamille.

Kortepohja!

jatkoillasi Petrus venytti tohtori Jääskeläisen heppiä.

Kortepohja...

puu II

Aurinko kultaa kalliorannan,
ja männytkin on vapautettu sanoista.

Ihmisvihaajan eli luovuttajan teesi

Rakastaakseni kutakin ihmistä vältän heistä kaikkia.

Gainsbarre (Gainsparru)

Yle Teemalla esitettiin hieno sarja Sydämessä chanson -dokumentteja. Viimeisenä oli vuorossa Serge Gainsbourg, tuo Ranskan Kauko Röyhkä. Tässä muutamia makupaloja juutuupista.


Serge Gainsbourg & Jane Birkin: 69 Année Érotique

Sanat kappaleeseen englanninnoksineen täältä

Serge Gainsbourg: Comic Strip

Sanat täältä

Serge Gainsbourg: Initials BB

Sanat täältä


Serge Gainsbourg: Requiem pour un con

P Mustapää: COMMEMORATIO AMORARUM

Syystuuli liehtoo nurkissas,
kun tinaat, Lindblad, kannujas.
Kun ikkunastas katselet
näet: ruohonkorret kuloiset
pihallas taipuvat maata vasten.
On aika henkien autuasten,
on sielujen päivä. Marraskuu.
Hämärä tupaasi laskeutuu.

Jäät katselemaan ja keskityt.
Jotakin, Lindblad, muistat nyt.

On juuri näkökentässäsi
utuinen, kuulas naisen käsi.
Se kantaa kiulua. Navettaan
joku leijaa yli pihamaan.
Nyt askelen näet kiirehtivän
nyt näet huivin himmeän,
nyt sumun seassa hameen harmaan
sinä tunnet äitivainajas armaan.
Ja niinpä, Lindblad, marraskuussa
kuhankeittäjä laulaa pihasi puussa
ja ryytimaassasi kukkivat
satakaunot, mintut, resedat,
on ruoho liian vihreää,
mehiläisiä lentää vilistää,
koko päivä huokuu suvea,
on liian kaunis maailma.

Ja juosten, hyppien, huutaen
tavoitat äitisi suloisen.

Ja sinua, lapsivainajaa,
hymyillen äitisi taluttaa.
Hän nauraa kanssasi ihanasti,
kun menette lehmitarhaan asti.

Ei muuta sitten. Hämärässä
nyt istut tuvassas, Lindblad, tässä.

"Hyvää iltaa. Ette tiedä kuka minä olen. Kukaan ei tiedä. Se kirjaston tätikin, joka hymyilee minulle kun lainaan runokirjoja, hän pitää minua sen vuoksi ylevänä ihmisenä. Hah-hah-hah-hah-haa! Jospa hän tietäisi! Lainaan noita kirjoja jotta hän pitäisi minua ylevänä ja nauran päästessäni kotiin. Hah-hah-hah-hah-haa! Säilytän lainaamiani runokirjoja, kehtaanko tätä edes sanoa, en, kylläpäs, kerron sen teille silti. Toaletissani! Aa-hah-haa-haa! Ettäkö vielä lukisin niitä! Siitä viis, ajatelkoon kirjaston väki mitä tahansa, minä korkeintaan katson niistä kansikuvat. Viikon lainausajan jälkeen alan nuuhkia niitä, kun omat aromini ovat vieneet parhaimman terän niiden ummehtavasta pölystä. Toisen viikon jälkeen alan hermostua. Siirrän ne muihin huoneisiin, missä ne levittävät vaimoni ja lapsieni tietämättä huoneilmaan hiukkasiani! (Tietysti ne ovat olleet talomme toaletissa piilotettuina.) Kolmannella lainaviikolla tuuletan niitä takapihan parvekkeella, jotta virkailijat eivät saisi tietää mitään. Eivätkä he tiedäkään! Sellainen minä olen! Kaikki pitävät minua kunniallisena ihmisenä! AH-HAH-HAH-HAH-HAAA!!!"

Sana viikoksi

"Palatakseni jänistä syövään haukkaan. Jos tämä on tapahtumana jumalalliseen järjestykseen kuulumaton, tuleeko meidän ajatella, että ihminen syömässä jotakin eläintä olisi jumalalliseen järjestelmään kuulumaton tapahtuma? Mutta jos luonto ei kuulu jumalalliseen järjestelmään, ihminen voi sitä syödä."

"Esimerkiksi suolestaessamme muikkua voimme hyvin tuntea, miten sieluumme laskeutuu jonkinlainen kylmää säteilevä rauhallisuus ja tietynlainen yhteenkuuluvuuden tunne luonnon kanssa. Saatamme ehkä tuntea liittyvämme osaksi jonkinlaista luonnollista kiertokulkua tuon suolestustoimen aikana. Kädenliike on nopea, selkeä ja sisuskalut irtoavat nopeasti ja siististi."

"Toisin on kuhan kanssa. Kun kokonainen kuha, mielellään tietenkin itse pyydetty, tuodaan taloon, on se juhlatapaus. Kala on kunnioitusta herättävän kokoinen ja näköinen. Tämän kalan siivoaja päätyy epäilemään edellistä muikun kanssa ilmitullutta huomiotaan. Ilman kunnollisia apuvälineitä, vaikkapa pelkän puukon kanssa, joutuu kalansiivoaja huomaamaan miten tuo kala ensinnäkin ikään kuin panisi vastaan koko tapahtumalle. Sen pää on melko hankala irrottaa, sen sisuskalut ovat todellakin isokokoiset ja muistuttavat paljon enemmän omiamme kuin muikun. Pienenlaista kuvotustakin voi siivoajassa herätä."

"Nämä kaksi lienevät sotaa käyvän ihmisen kaksi perustunnetta. Vaikka en ole itse sotaa kokenut, voisin ajatella näin olevan."

"Syömistoimemme tuntuu siis saattavan meidät jonkinlaiseen sotatilaan mutta samalla yhtymään luonnon kanssa."

"Tämä on hyvin ristiriitainen kokemus. Tästä puhunkin ensi kerralla, kun käsittelen sitä, tuleeko sota hyväksyä", pappi sanoi.