Runo

Punarinta, illan sulostuttaja, kenelle laulat?

Hämärtää taas. Äänesi salattu kieli, puro.

Pimeä. Muita ei kuulu.

Kenelle laulat?

Muikunperkausopista

Luen Karsten Alnaesin kirjasta Herääminen, että paavinkirkon vuoden 1215 kirkolliskokouksen dogmi ehtoollisen suhteen oli että ”leivän ja viinin substanssi muuttuu pyhän toimituksen aikana tapahtuvan ihmeen kautta, vaikka ehtoollisaineiden maku, ulkonäkö ja tuoksu eivät muutu.” Tulkinnan mukaan ehtoollisleipä ja viini siis muuttuivat tarjoiltaessa kirjaimellisesti Kristuksen vereksi ja ruumiiksi.

Nykyisen eteläisen Ranskan alueella, Languedocin maaseudulla, vaikutti 1300-luvulla kataareita tai albigensseja – katolisen kirkon mukaan harhaoppisia – joista osa kieltäytyi syömästä kaksi- tai nelijalkaisia eläimiä. Linnut, imettävät eläimet ja ihmiset kun vaelsivat sielunvaelluskierrossa eikä tätä kiertoa tullut loukata. Kalansyönti sen sijaan oli sallittua.

Historiallisista konteksteistaan irrotettuina tällaiset satunnaisesti poimitut teologiset opinkappaleet säteilevät tyhjänpäiväisyytensä lisäksi jonkinlaista maagista tenhovoimaa.

Ajattelen muikunperkausta. Samat liikkeet toistuvat yhä uudelleen, muikku otetaan käteen, vatsa leikataan auki puukolla tai saksilla, sisälmykset poistetaan sormella ja lopuksi kala huuhdellaan kraanan alla. Onko sitten toiston vai eläimen miltei hartaan ruumiinkäsittelyn ansiota se, että muikunsiivous on – tiettyyn rajaan asti – mieltä rauhoittavaa toimintaa.

                       Jos kokisin tarvetta oman teologisen opin perustamiseen, olisi se muikunperkausoppi. Sillä Sinun tulee hiljentymän muikun- tai ahvenenperkauksen pyhään, ei kuhan tai hauen sillä kuhan ja hauen elimet muistuttavat liiaksi omiasi, muikun- tai ahvenenperkauksen pyhään tulee Sinun hiljentymän, keskittymään kalaasi, hänen ruumiinsa ravinnoksi saattamiseen, sillä turhaan ei hän Sinulle ole ruumistaan antanut, ei turhaan verkkoon uinut, turhaan tullut pussiin pannuksi, muikunperkauksen pyhään tulee Sinun nyt hartaasti omalla tavallasi hiljentymän.

Eremitaasin Rembrandtit

Kun pääsen Pietarissa - miten vain kahden ja puolen tunnin junamatkan päässä Kouvolasta voikin olla tällainen miljoonakaupunki - sisään Eremitaasin saleihin, ihmettelen, miksi huoneet ovat näin pimeitä? Isoista tummista tauluista ei näe mitään ja jos yrittää, vain ikkunoiden valo heijastuu pinnoilta silmille. Toiseksi: ovatko kosteusarvotkaan kohdillaan; huoneissa on kylmä, ikkunoista vetää varmasti. Kolmanneksi: miten täällä löytää minnekään, edes kartan kanssa?

Toisessa kerroksessa, kuljettuani päämäärättömästi erinäisten salien läpi, löydän tämän:

Etienne -Maurice Falconet: L'amour menacant (1757)

No niin! Tästä jo näkeekin jotain. Pian tämän jälkeen - vai oliko se tätä ennen - tapaan Jean-Antoine Houdonin patsaan Voltairesta, jonka ilmeikkyys on minulle tuttu sukulaiseni kodin kopiopystistä, sekä hänen lukuisat rintakuvansa.

Houdonin silmää miellyttävät marmorilaskokset

Vaikuttavimmat teokset minulle toisessa kerroksessa - muissa kerroksissa en ehtinytkään käydä, tai no, en löytänyt kolmanteen - olivat kuitenkin Rembrandtia.

Rembrandtin muotokuvissa miellyttivät erityisesti silmät. Vanhan juutalaisen miehen, vanhan naisen muotokuvissa on syvyyttä. Vaikutus katsojaan on välitön. Alla runoilija Jeremias de Deckerin muotokuva (1660). Ensivaikutelma: ylpeä, omanarvontuntoinen (komea hattu, kaulukset). Sitten: vakava, syvämietteinen (alas luotu katse). Kasvoille käyvä valo ja hatun silmille luoma varjo luovat kontrastin joka mielestäni myös korostaa kohteen ulkopuolisuutta, hän on tarkkailija.

Maalaukset mahdollistavat monta tulkintaa. Minua miellytti myös Rembrandtin omaperäinen maalausjälki. Isompia töitä olivat Danae ja Tuhlaajapojan paluu.

Herra Jeremias de Decker (1609-1666)

Samana päivänä ennen Eremitaasia kävin eurooppalaisen nykytaiteen biennaalissa Manifesta 10, joka oli sekin mielenkiintoinen. Ehkä siitä seuraavaksi...

Yksi taide- ja (populaari)tiedekokemus

Alkeishiukkaset muodostavat atomeja, atomit molekyylejä, molekyylit soluja ja soluista muodostumme me. Voiko näin ollen elämämme - koko elämämme - palauttaa alkeishiukkastasolle? Ajatuksemme, minämme, valintamme: voimmeko puhua vapaasta tahdosta? Vastaus tähän jäänee (vielä) filosofiseksi spekulaatioksi?

Tätä mietin lukiessani Neil Shubinin kirjaa Universumi sisällämme. Helsingissä käyn Taidehallissa valokuvaaja Esko Männikön näyttelyssä. Vastapäätä on Luonnontieteellinen keskusmuseo, jossa myös käyn. Miten kokemukset erosivat toisistaan? Miten Shubinin lukeminen eroaa Knausgårdin Taistelustani?

Kun Luonnontieteellisessä katson selkärankaisten kehitystä homo sapiensiin saakka, saatan tuntea ihmetystä, epämääräistä ihmeen tuntua, tyydytystä ymmärtäessäni evien kehittyneen raajoiksi miljoonien vuosien kuluessa. Kun katson Männikön tauluja, en ymmärrä paljoakaan, mutta tunnen. En tiedä mikä liikahtaa, mutta poistuessani rakennuksesta melkein jo tiedän jotain olevan mukanani.

Taide, tässä tapauksessa valokuvat, aktivoivat emotionaalisen (irrationaalisen?) puolen minussa. Niin korvaamaton kuin vesimolekyyli onkin elämän kannalta, en saata muodostaa siihen tunnesidettä. Näistä kahdesta kokemuksesta on toinen henkilökohtaisempi.

Pieniä huomioita Lontoon-matkalta: National Gallery

Joseph Wright 'of Derby': An Experiment on a Bird in the Air Pump (1768)

Kolmipäiväisen Lontoon-matkani ensimmäisenä iltana matkasin metrolla Mile Endin metroasemalta East Endissä Charing Crossiin ja sieltä sitten jalkaisin Trafalgar Squaren (amiraali Nelsonin patsas on valtava!) kautta National Galleryyn. Upea paikka! Yksi mieleenpainuvista elämyksistä oli yllä oleva valistusaikainen Joseph Wrightin maalaus. Henkilöiden sommittelu ja valon käyttö oli varmaan tässä mikä kiinnitti ensin huomioni sekä se, että hahmot ovat niin elävän tuntuisia. Tässä tiivistyi jotain sellaista tieteeseen liitettävää hurmiota ja pelkoa, en paremmin sitä osaa sanoa. Kiinnitin huomiota kahteen tyttöön, joista toinen seuraa katseellaan lasikuvun sisään teljettyä linturaukkaa toisen taas peittäessä silmänsä. Toimijoita maalauksessa ovat keskellä oleva mies ja oikealla (kaihtimet avaava?) poika (huomaa kuu!) kun taas läsnäoleva nainen ja tytöt jäävät statisteiksi. Oikealla alakulmassa harmaapäinen ja hieman kumara mies tuijottaa alaviistoon hieman synkän oloisena. Kontrastina hänelle näen vasemmassa alanurkassa istuvan suoraryhtisen ja suoraan eteensä tuijottavan nuorukaisen. Kaksi näkökulmaa, kaksi tulevaisuuden visiota. Mitä muuta näette teoksessa? Suurempi kuva siitä löytyy National Galleryn sivuilta tästä.

Joko sanoin rakastavani

omenapaistostasi

yhtä lailla kuin edellisiä?

Olen laskenut kanelitäplätähtiä

saamatta yhteen

päiviemme lopullista määrää.              

Perspektiivi

Maantie kohtisuoraan aurinkoa horisontissa.
Piirtyvä usko.

For Matt

Eromme tässä
noustessasi paluulennolle
kaupunkiin,
josta uupuneena
käytit sanaa
nonstop,
Lontoolle omistettu
runokokoelma
yhä mukanasi.

Matkalla yksien liikennevalojen
kuntaliitoskaupunkiini
mietin jäähyväistemme merkitystä
suhteessa kentän kahvilapöydässä
läppäriään määrätietoisesti takoneeseen työntekijään,
ympärillään satunnaisia
kahvikuppien ja tassien kolahduksia.

Viikko lienee hyvä aika,
ilman että kymmenen vuoden
tarvitsee nyt kulua,
lämmetä taas ystävyydelle,
joka on, eikö olekin,
määräänsä suurempaa.

Muistan yhä kun haimme rannasta,

         isä ja poika,

    tuulenkaatojako ne olivat,

         katselleeni vastarannan mäen kuusimetsää

    ja nähneeni siinä jumalan kudosta,

rankojen kolinan niiden noustessa lavalle,

     sanomattoman kaiun kimpoilemassa

                 tyhjällä lahdella.

Murhamies siltä kylältä

            kyyditsi vastarannan puita

          tukkeina pois.

              Se oli sitä aikaa

                    kun isä vielä eli.

Ja niinhän se on,

    ettei näkemäänsä voi turhaa luottaa,

poissalo, kun sitä kestää tarpeeksi,

on vain poissaoloa

        ja rakkaus

                 elävien asia.

Lapsi huutaa nimeäsi,

hysteerisesti, niin kuin kesän vihreydessä on

kohtuuttomuuden tuntu,

rakkautta,

kuten punakylkirastas laulaa

vanhempasi kuolinpäivänä läpi yön

koska on kevät.

On kevät,

ei rakastaa voi kokonaan ohi,

ei toinen tavoita toistaan

eikä rakastaa voi kokonaan ohi.

kuu
naisen mustelmat
näkyy päivänvalossakin
heijastaa iänikuisen
aurinkonsa valoa

Korkea-arvoisen upseerin kuva. Miehen kuva. Kirjan kannessa. Macho, macho man. Jos kieltäydytte juomasta lasillista kanssani, joudun ampumaan teidät. Siinä tapauksessa vaadin, että minut tuomitaan sotaoikeuden kaikkien pykälien mukaan. Matti Kuusi. Sukupolven kuva. Moni ei ehkä ymmärrä. Haluan ymmärtää. Sukulaismies, joka kertoi ihmeellisiä tarinoita rintamalta. Vasta myöhemmin isä tajusi, että se oli suoraan Ryhmystä ja Romppaisesta. Sodan aikana on sodan ihanteet. Eikö ole oltava. Siinä ollaan sitten kiinni kuin kirjan kannessa.

kevätpäiviä

Pitkiä, aurinkoisia kevätpäiviä. Parempia kuin kesä. Foibos ei polta vielä maata eikä nahkaa. Hakkasin lopulta pystyyn kuolleen omenapuun maahan kirveellä, en jaksanut kymmentä minuuttia kauempaa keväthuoltoa kaivanneen moottorisahan kanssa. Mustaherukkapensaat olivat siinä vieressä. Niistä pitäisi leikata kuivat oksat pois, muistan sen kerran olin poimimassa vanhempien kanssa niiden marjoja. Ovatko ne sitten menneen mausoleumeja, taas muistutus kuolemasta, ovat varmaan ennen kuin leikkaan ne kuivat oksat, tai joku leikkaa mutta se on jo jonkun muun tarina.
Kaksi pyytä tepasteli pihamaalla, ne liikkuvat pareittain muutaman hehtaarin alueella, ovat paikkalintuja, mietin että jos ne haluaisi ampua niin saisiko, mutta ei saa viittäkymmentä metriä lähempää asuinrakennuksesta, sitä paitsi on rauhoitusaika. Milloin sinä olet alkanut kiinnostua eläinten tappamisesta, vaimo kysyi, eikä kun maaseutuelämästä pitää ottaa kaikki ilo irti, minä sanoin. Luin luonto-oppaasta että ne ovat yksiavioisia. On hauskaa leikkiä hetken läkkiseppä Lindbladia, laitella lapsille riippumattoa, linnuille pönttöä, haaveilla - siitä on sukulaisissakin esimerkkejä useammassa polvessa.

- Suutelun hyöty."Vastoin erästä italialaista lehteä, joka on sanonut suuteloa vaaralliseksi terveydenhoidollisessa katsannossa, sanoo englantilainen lehti Vegetarian sitä sangen hyödylliseksi. Syy tosin ei ole aivan runollinen, mutta suutelun hyöty on sittenkin todistettu: siinä tulevat erilaiset, keskenään viholliset mikroobit yhteen ja syövät toinen toisensa.
Näin tekee tiede kaiken selväksi ja yksinkertaiseksi."
- Uusi Savo, 25.1.1898.

Kirjoittamiseen on lähes yhtä matala kynnys kuin ajatteluun.
Sitä ei vain sanota ääneen.
Luetaan.

pieni romanttinen moralismi

ennen kuolemaa näkee silmissään
miljoona teräväpiirtopillukuvaa

Oi punarinta,
sulostuttaja illan,
kenelle laulat?
Hämärä on jo tullut...
Kenelle oikein laulat?

Näin unta talvisodasta. Luutnantti ja komppanianpäällikkö Aarne "Marokon Kauhu" Juutilainen läpikävi rankkaa sukupuolenkorjausta hormonihoitoineen. Rykmentinjohdossa asia aiheutti jonkin verran nikottelua, mutta miehet osasivat suhtautua. Kauhuhan tunnettiin jo "persoonana". Ainoastaan tarkka-ampuja Simo Häyhältä ei saatu minkäänlaista mielipidettä asiaan. Lopulta korsutoverien ankarasti tivaamana hänestä irtosi vain: "Kaipa tuohon silimä tottuu."

Ole hyvä ja valitse seuraavista

Uusi teksti – Muokkaa tekstejä – Asetukset – Ulkoasu – Ansaitse rahaa

Kalliolla valo ja varjo koskettavat toisiaan.
Mykkänä aukeavat kuvan eteen asetetut sanat.

Kiireelliset Business Partnership Needed

KIIREELLISISTД liiketoiminnan Patrick K. W. CHAN!
LДHETTДJД: Mr. Patrick K. W. Chan
(Varapuheenjohtaja & Executive Officer)
Bank of China Limited
Hong Kong.

Olen Mr. Patrick KW Chan varapuheenjohtaja ja toimitusjohtaja Bank of China Limited, Hong Kong. Minulla on tuottoisaa liiketoimintaa foorumeilla aivohalvaus yhteistд etua jakaa teidдn kanssanne, ja se liittyy siirtдд suuren summan rahaa. Minulla on viittaus minun pyrkimys, joka sopii minun ehdotettu liikesuhde. Jos olet kiinnostunut tyцskentelemддn kanssamme minun tehdд yhteyttд minuun kautta minun yksityinen e-mail (patrickchan.89126@yahoo.com.hk) lisдtietoja, jos lдhetд minulle.

Sinun Koko nimi:
Puhelin ja faksi:
Maa:

Pian vastauksen tдhдn kirjeeseen on appreciated.Sincerely,

Mr. Patrick K. W. Chan

Sдhkцposti:patrickchan.89126@yahoo.com.hk

On melkoisen energiaa vievää sanoa suomeksi 'institutionalisoituminen'.
Se on muutenkin koominen ilmaisu. Siinä on yksitoista (11) tavua, siinä on murreilmaisun häivähdystä ("Oltiin päntin kanssa tutiolla") ja se tuo mieleen lapselle lepertelyn (Nyt tutimaan"). Juuri ennen nukahtamista siitä tulee mieleen muun muassa napakettu ja Suomen luonnonvaraisten soiden nykytilanne.

Ranskalainen suhauttaa nopeasti än-sti-ty-sjon. Institutionalization käynee englantilaiselta varmasti sekin suhteellisen vaivattomasti (vaiko ei)? Mikähän olisi sopiva uusi ilmaisu tälle sanalle?

Hedelmällinen menu Kuoleman surun tapaan

Vihreitä neulasia hiekan seassa

Muistorikkaita makuelämyksiä

Tervetuloa uudelleen

Auringonvalo käy kallioilla.
Aivan kuin sanat seisoisivat omillaan.

Ylioppilasjuhlilla

Käväisin kotipuolessa äidin serkun tyttären lakkiaisissa. Miehet puhuivat kahvipöydässä puusta. Ihmeteltiin miten huoltoasemilla myydään halkoja, jotka on katkottu sirkkelillä, seitsemän euroa semmosesta pikkusesta kasasta, ja arvatkaapa paljonko siinä tullee motille hintaa. Se tekkee kolmesattaa euroa motilta. Kyllä saapi sannoo, että on motilla hintaa. Minä kysyin sitten myyjältä, tyttären isä sanoi, että mitenkä ne tuommoset käypi kaupaks, ja hyvin tuntuu menevän. Eihän se seihtemän euroa tietenkään niin iso raha ole, kun ollaan mökille lähetty eikä sitten oo polttopuita varattu sinne makkaroita varten. Kun sillä tavalla aattelee niin. Sulla näkkyy nuita puutöitä vielä pihassa riittävän, yksi isäntä kysyi, siinä oli jotain puutavaraa pihassa. Sitten kertoi toinen isäntä millä tavalla hän oli koivikkoa harventanut, ja paljonko. Joku kysyi, että hyvinkö se jaksaa se sinun isäs vielä niin ja niin monta mottia tehhä halkoja. Kyllähän tuo tuntuu vielä tekevän. Käsipelillä, siis ilman koneita. Käsipelillä niin. Käsipelilläkö tekkee, kolmas isäntä kysyi. Niin. On se kyllä kova tekemään se sinun isäs. Sitten tuli sirkkelin käytöstä puhe ja siinä käytiin asiaa tarkemminkin läpi, niin että joku asiasta tietämätön, sanotaan nyt uhalla vaikka naishenkilö tai city-ihminen ei puheesta varmaan paljon olisi kostunut, ja sitten joku muisti vanhan aiheeseen liittyvän sanonnan, ja sehän nauratti, jos siis sanonnan ymmärsi. Talohan oli järven rannassa, ja kuhia tuostakin tuntuu nousevan, mutta meleko vähän taitaavat nykyään kalastaa. Ei siellä ennää kukkaan käy sitä roskakallaa pyytämässä pois, joku oli joskus käynyt, mutta tuethan siihen hommaan täytys saaha.

Olin näköjään raapustellut ylös viime kuntavaalien äänestystunnelmia.
Pistetään nyt tähän näin EU-vaalien kynnyksellä.

Kävelimme vaimoni kanssajulkista hyödykettä pitkin äänestyspaikalle.
Koulurakennuksen pelikentän koripallorengas
oli väännetty väkisin hymyyn.
En tuntenut ehdokkaista ketään
enkä löytänyt yhtään syytä äänestää mitään puoleista.
Pudotin tyhjän.
Vaimoni kertoi äänestäneensä jotta minä saisin ehdokkaan työpaikan.
Säkkipimeässä puistossa kiikkui joku.

Laitetaan tähän vielä pari vaalilinkkiä 1 ja 2

Matti Kassilan Käsikirjoitus ja ohjaus: Matti Kassila on ihan metka ja nopealukuinen kirja. Suoraa puhetta omista elokuvista ja omasta elämästä. Ihan miellyttävä lukea tällaista no nonsense -tyyliä, jossa ei piilouduta häikäisevän, muita viiltävän ivan tai oman pöyhkeän erinomaisuuden taakse. (Kertojahan on miellyttävämpi, kun tällä on heikkouksia; muutama latteus on kauneusvirhe.) Kassilalta tulee kesällä Keuruun museoon näyttely Matti Kassila - ohjaaja omalla maallaan.

Vauva syntyi jo.
Ja possut kävelee yksinään illan tullen hämärässä.

Veljentytön, 4 vuotta, runo serkulleen.

Esimerkkejä maaninkalaisesta kalakielestä

"Lukuisia ovat ne deskriptiivisen luontoiset sanat, substantiivit ja verbit, joilla kuvataan kalain kokoa, muotoa ja liikkumistapoja.
Niinpä kookkaat ahvenet ovat jorssia, jortukoita, jurrikoita, kontturoita, korria, korrikoita, kossia, kossukoita, köriläitä, körssiä, körriä, kössiköitä, mossakkeita, norsseja, torilaita, torjakkeita, torrukoita, vonkaleita, vönkäleitä y.m. Yhtä hyvin kuin sanotaan esim. ahvenen köriläetä, voidaan sanoa köriläsahvenia: "köriläsahvenia kämmäöttel venneeseen". Pienet ahvenet eivät liene kalanpyytäjille eivätkä kalansyöjille yhtä rakkaita päättäen siitä, ettei niillä ole yhtä monta nimeä. Ne ovat vain jukia t. jurppia.

[...]

Lahnat ja parkit ovat milloin pieniä liperoita, lipsuja, lipukoita, lipuroita, litukoita, torakkeita, t. torakoita, milloin mustia korjakkeita, käsnäpäitä kämiläitä, emä kämpäleitä, käniköitä, kömpäleitä, lohkareita, lohnakkeita, loikareita, lopposia, lossukoita, lostikoita, lotikoita, lotsikoita, lotukoita, läikäreitä, läiskiä, läiskäkkeitä, lämpäreitä, läpäsimiä, lässyköitä, lätkiä, lätkäkkeitä, mäikäleitä, palstoja j.n.e.

[...]

Kuhasta lausui eräs eukko: "kyllä se on se kuha samallaenem mukero ku säöne, pehmee, niinkunj karvakoera, semmonev vunttura. Edelleen sama kala saattaa olla m.m. junttura, jullikka, kanttura, köllikkä, mätkä, mätkäke, mätkäle, ponokki, pöhlö, pönele, pönkäle, tohlo ja vääntö."

Ahti Rytkönen: Savupirttien kansa (WSOY, 1931)

Maaseutumatkailua Martikkalan kylässä

Varmasti kaikkien aikojen suurin yläsavolaisessa Martikkalan kylässä kertalinttuulla vieraillut pääkaupunkiseutulainen seurakunta nähtiin kevättalvella 1943. (Sivistyneille musiikinkuuntelijoille tiedoksi, että Martikkala on Pörsänmäen naapurikylä.) Noin viidenkymmenen hengen seurue saapui ensin junalla Lapinlahden kirkonkylän rautatieasemalle, missä heitä vastassa oli suuri määrä uteliaita kirkonkyläläisiä – ja martikkalalaisia isäntiä ja renkejä, jotka tarjosivat koko seurueelle parillakymmenellä reellä talvisen hevoskyydin Onkivesi-järven jäätietä pitkin suoraan kylän vastaperustetulle naisten kurileirille.

Rekiin pääseminen vei naisilta (ja heitä vastaanottaneilta ajureilta) kuitenkin aikansa, sillä naisseurue oli junasta noustessaan joukolla nousuhumalassa. Voi hyvin kuvitella kaupunkilaisnaisten älämölön, kielenkäytön (ahkerassa käytössä naisten suussa oli nykyihmisellekin tuttu sana 'vittu') ja mahdollisen muun riettauden olleen hevoskyydin tarjonneille kylän miehille niin ihmetyksen kuin järkytyksen aihe ja vähintäänkin perustavanlaatuinen elämys.

Pääsystä ekspediitiolle kuvankauniisiin yläsavolaisiin järvimaisemiin nämä naiset saivat kiittää työvoimaviranomaisia, joiden määräysten rikkomisista he olivat saaneet työtuomiot. (Tämä kertoo valitettavasti ainakin minulle ihmeellisen vähän siitä, millaisia nämä rikkomukset ovat mahdollisesti olleet.)

Myöhemmin leiriin saapui lisää samanlaisia naispuolisia maaseutumatkailijoita ympäri Suomea, joiden päivät kuluivat erilaisissa reippaissa metsä- ja maataloustöissä, kuten metsän- ja halonhakkuissa, taimien istutuksessa sekä perunannostossa. Aikaa jäi lisäksi seurustella varsinkin kylän miesten kanssa, ja naisten iloluonteisista seurustelutavoista on todisteena ainakin nämä setäni kirjaamat tapaukset:

"Tamperelaisten tyttöjen pöllinkuorintaporukka oli Karhun Lassin mökillä aikansa juhlittuaan ja isännän sammuttua huvikseen purkanut tuvan leivinuunin viimeistä kiveä myöten. Rissasen Heikki oli rintamalta lomalle tullessaan tavannut maantiellä neljä rotevaa leirin naista, jotka olivat alkajaisiksi hänelle ilmoittaneet: "Nyt tältä Suomen soltulta katsotaan munat. Heikki, [...] oli juossut koko matkan mökilleen asti ja päässyt eroon naisista vain heittämällä näiden saaliiksi selässään keikkuvan repun" (Niskanen 2003: 45)

En tiedä onko työleirillä työskennellyttä henkilökuntaa, vankeja ja senaikaisia kyläläisiä vielä kovinkaan montaa tässä maailmassa, mutta olisi ilo kuulla näiden kaikkien kertomuksista ja kokemuksista enemmänkin.

Aiheesta lisää:

Eino Lappalainen: Kohtalonvuodet (1993)
Pentti Niskanen: Ryssävihalla Brysseliin (2003)
Leo Puurunen: Lapinlahti Kotiseutukirja

timo rautiainen laulaa hoitamattomasta taimikosta

vapaassa kilpailussa

syntyy kilpailua

valosta ja ravinteista

parhaat kärsivät

hävinneet heikkenevät

heikot vievät ravinteita

latvukset supistuvat

alaoksat kuolevat

Tyranni

Tuli pikkuprinsessa maailmaan,
isä kynsi korvallistaan
että mikä tuon lienee tuonutkaan
tähän aivan talven niskaan;

tuli sangen alasti pakkaseen
ja alkoi sen jeremiaadin,
joka turvaa itkun tyrskeeseen
ja merkitsee: minä vaadin.

Sitä kuunnellessa sietää kait
isäraukan raapia niskaa
- tuo tulokas laatii uudet lait
ja entiset syrjään viskaa.

Voi sinuas, tyranni pikkuinen;
olet mahtaja aikamoinen,
sun valtas on kaksinkertainen:
olet kuopus ja esikoinen.

- Aaro Hellaakoski

Setäni kirjoittaa 30-luvun suomalaisesta maaseudusta, jonka hän lapseni koki, seuraavaa:


"Suomalaisessa syrjäkylissä elettiin jokseenkin primitiivistä elämää, eikä minun syntymäkyläni Savossa, johon kohtalo oli minut asettanut, poikennut millään tavalla muista. Elämänkysymyksissä uskottiin vakaasti siihen, mitä kansakoulussa ja kinkereillä oli opetettu ja pelättiin vain, ettei tavoilta ja mielipiteiltä olisi erottu yleisestä linjasta. Yleinen evankelis-luterilainen ilmapiiri oli lauhkea, suorastaan flegmaattinen. Mitään kiihkoilua ei esiintynyt. Jumalan sanan rinnalla harrastettiin suvaitsevasti myös vanhaa taikauskoa. Pimeinä iltoina kerrottiin kummitustarinoita, taikoja tehtiin ja lääkäreiden sijasta turvauduttiin luontaishoitoon. Koska hampaita ei hoidettu eikä harjattu, hammassärkyä kestettiin lapsuudesta lähtien, jopa viikkoja yhteen menoon, usein siihen saakka, että mätivä hammas putosi luonnollisesti suusta. Kasvojen vinous monilla johtui toispuoleisesta purennasta. Kerran kevättalvella minä sairastuin sikotautiin. Että oli talvi, muistan siitä, että sianpaskakääre, joka asetettiin kaulaani, oli melkein jääkylmä. Kääreen kylmyys melkein yhtä paljon kuin sen hirvittävä haju sai minut kiljumaan kauhusta.
Suomen maalaiskylissä ei sairasta lähdetty lääkärille viemään vähässä hädässä. Meidän naapuritalossa 17-vuotias tyttö kuoli umpisuolentulehdukseen. Mummot veisasivat virsiä vuoteen vieressä.

Näin 40-luvusta:

"Maailma oli siihen aikaan ja vielä paljon myöhemmin tiukasti yhteen punottu tapojen, pukeutumisen, puheiden ja ajatusten osalta. Kun Helan Akun mökissä majaileva metsätyöläinen toi kerran eväspöytäänsä voita kokonaisen kilon paketin, sitä pidetiin jumalanpilkkana, josta puhuttiin kylällä pitkään paheksuen ja päätä puistellen. Tapaus sattui sodan jälkeen, kun voi ei ollut enää kortilla, kun kommunistit oli päästetty eduskuntaan ja kun rengit olivat karanneet taloista ja huutelivat humalassa solvauksia entisille isännilleen. Ennen sotia olisi voillaan ja eväillään rehvastelevat rengit pantu pian paikoilleen. Ennen sotia palkolliset ottivat ruokapöydässä vain varkain, kun isäntäväen silmä vältti, voinokareen leivänpalalleen ja painelivat sen siihen näkymättömäksi, joskus molemmille puolille. Renkiä ja piikoja sai pestata suurin piirtein nälkäpalkalla."

Edelleen 60-luvusta:

"Pohjoissavolaisessa pitäjässä kuusikymmentäluvulla eli kohtalaisen vauraassa mäenrinteellä kohoavassa talossa emäntä, joka uskalsi uhmata yleistä mielipidettä ottamalla leskeksi jäätyään uuden itseään huomattavasti nuoremman miehen. Evankelis-luterilaisessa Suomessa emäntää ei kivitetty, mutta hänet tuomittiin seudulla toisinajattelijana kaikissa kahvikekkereissä. Kun talon ohi ihan tuvan ikkunan alla kulki kylätie, oli emännällä tilaisuus perisuomalaisella tavalla osoittaa ohikulkijoille ajatuksenvapauttaan. Kun hänet oli tunnottomasti tuomittu kerettiläiseksi kylällä, hän osoitti paljastetulla takapuolellaan yhtä julmasti tupansa ikkunasta, mitä mieltä hän oli kylän asukkaista ja näiden ajatuksista.
Tässä savolaisessa pienyhteisössä ei kukaan ollut kuullut feministeistä, mutta emäntää alettiin vähitellen pitää, jos ei ihan intellektuellina, niin ainakin rohkeana ja itsenäisenä ajattelijana."

Pentti Niskanen: Ryssävihalla Brysseliin (Johan Beckmann Institute 2003)

Katselin tuossa Epäkorrektia, Tuomas Enbuske! -ohjelman jakson Maalla ei ole mukavaa. Ei ollut niin paha kuin olin ajatellut. Kaikki siinä mainitut huonot puolet maaseudusta ovat tai ovat olleet totta: naapureiden syynäys, sukurutsaa lähentelevät sukulaissuhteet, sivistyksen puute, sosiaalinen kontrolli, epäekologisuus, sosiaalisten suhteiden niukkuus, "keskustamafia" jne. jne.

Setäni, joka syntyi talollisen pojaksi 30-luvun alussa, on kirjoittanut kokemuksiaan esimerkiksi tuosta maaseudun sosiaalisesta kontrollista, ja olen kuullut muilta tiukoista luokkaeroista esimerkiksi talollisten ja mökkiläisten välillä. Tuo sosiaalinen kontrolli taitaa nykyisin olla hiukka vähenemään päin. Hiukkasen.

"Parempi juomari kuin lukija", tiesi isomummoni neuvoa nuoria naisia miehenotossa. Ohje pitää lähestulkoon paikkansa vieläkin.

Maaseudun huonoihin puoliin suhtautuu itse omalaatuisuuksina, tapauksina joista mielellään kuulee ja joista pahimpia voi päivitellä, kunhan ei omalle kohdalle napsahda.

Se on varmaan tuo veri joka kuitenkin maaseudussa vetää. Siellä on menneisyyden kaivo. Tulevaisuuttakin.

Onneksi Enbuske ei ollut hommannut ohjelmaansa jotain nuorta kaupunkivihreää selittämään painokkaasti, että hän ei sitten viihdy mökillä yhtään, ja kuka niitä puolukoitakin oikeesti jaksaa kerätä, en tykkää murtomaahiihdosta, tuo lätäkkö on ihan mälsä. Jos maaseutu ei kiinnosta, niin mikäs siinä, mutta usein niillä suuriäänisimmillä, joilla ei ole maaseudusta mitään omakohtaista kerrottavaa, on tylsimmät jutut aiheesta.

Näin Yhdysvaltojen presidentinvaalien äänestyspäivänä on hyvä hiukan kerrata maan edellisten presidenttien historiaa, vaikkakin sitten humalassa kerrottuna.

Kohtaaminen

Elämä tiellä oli vilkastunut. Sen uudella asfalttipäällysteellä, jonka tekemisestä oli päätetty jossakin kaukana, kulki henkilöautoja ja rekkoja, ja lämpimimpänä vuodenaikana moottoripyörät kiihdyttelivät parikilometrisellä suoralla osuudella edestakaisin, mikä olisi kuulunut tien vieressä samaisella osuudella seisoneen talon sisälle varmasti häiritsevänä, jos siellä olisi ollut joku paikalla.

Talolla oli nimikin, joka oli eri nimi kuin siinä asuneiden ihmisten sukunimi; ohikulkijat toistivat nimen paljon harvemmin kuin paikalliset asukkaat, vaikka edellisiä olikin jälkimmäisiä paljon enemmän.

Jos taloa katsoi ohi mennessään, tajusi, että viimeisin oman ajoneuvon ääntä edeltävä suurempi ääni sen pihassa oli ollut

Pam pam pam pam pam PAM

Pam pam pam pam pam PAM

vasaran, naulojen ja laudan kohdatessa toisensa ikkunankarmien molemmin puolin. Kun pysähtyi talon pihan kohdalla ja nousi pois ajoneuvosta, näki että ulko-ovi oli helposti murrettavissa auki, toinen oven sarana oli irronnut. Sisällä pienen tuvan hirsiseinällä olisi roikkunut kalaverkko jota oli uitettu läheisessä järvessä, jos sitä ei olisi viety pois. Punaiseksi maalatun uunin päällä oli kuitenkin paperi, johon oli kirjoitettu:

Hyvä varas! Älä vie näitä tulitikkuaskeja.
Vanhimmat ovat 1940-luvulta.

Terveisin Eero

Mutta mitään tulitikkuaskeja ei ollut.

Suomalaisesta maaseudusta voisi kirjoittaa sellaisen beckettiläisen niukkuuden valikoiman.


Näytelmä:

Pekka saapuu metsänhoidollisista toimista.

Kaarina: Näkyikö ketään?

Pekka: Haukka.

(Tauko.)

Pekka: Yksi ajoi ohi. En tuntenut.

(Tauko.)

Pekka: Joku ajoi vastaan.

Kaarina: Kuka?

Pekka: Esteri kai tuo oli.

Kaarina: Ai metsäautotiellä? Mitä se siellä.

Pekka: Maantiellä.

Kaarina: Missä kohti?

Pekka: Pellon vieressä.

(Pitkä tauko.)

Pekka: Rottakankaan lähellä.

Kaarina: Ai siinä. Lie ollu kirkolle asiaa.

Pekka: Koivikkoon olivat virittäneet ansan.

Kaarina: Jaa! Mihin koivikkoon?

Pekka: Siinä kun tullaan ampuradan jälkeen mutkasta, kun kääntyy oikealle.

Kaarina: Oliko mittään?

Pekka: Ei.

Onhan maaseutu muutakin kuin kaurismäkeläistä toteamista, mutta siinä sosiaalisessa niukkuudessa on jotain samaa kuin Beckettin näytelmissä. Maaseudulla on paljon leskiä. Heidän elämästään tulisi jonkun kirjoittaa.

Wilfred Benitez -säätiö

Näillä kotisivuilla on mahdollista lahjoittaa rahaa Wilfred Benitezille,
joka kärsii dementia pugilisticasta ja elää äitinsä hoivissa Puerto Ricossa.

Olisiko syksyn uskaliain iskelmäsanoitus tässä:

ikävän tuulikello soi
kesän muistot haravoi

-Simo Silmu (san. Tomi Salmi)

Hitlerillä oli hyviäkin päiviä. H ilahtui aina suunnattomasti, kun sai kuulla jonkun työyhteisössään menevän naimisiin. Tällaisina päivinä H antoi tuoda työpöydälleen suuret puskat tulppaaneja ja ruusuja, niin että kun joku astui hänen työhuoneeseensa, oli hän kokonaan niiden peitossa. Tällöin H työnsi päänsä esiin kukkapuskien välistä ja huudahti: "Ja-ba-da-ba-duu!"

Joskus H pahoinpiteli rakastamiaan kukkia. Hän saattoi kuristaa niiden varsia, lyödä niillä (naispuolisia) alaisiaan päähän ja (miespuolisia) nivusiin ja syöttää niitä väkipakolla ratin avulla koiralleen Blondille. Tästä Eva moittikin joskus miestään ankarasti. H häpesi usein käytöstään ja saattoi kieltää itseltään viikkokausiksi kaikenlaiset kukkalähetykset. "Kaikilla meistä on pimeä puolemme", H supisi usein, varsinkin sodan loppuaikoina, kun oli taas sortunut "kirottuun pakkomielteeseensä", kuten hän asiaa nimitti.

H saattoi olla ilkeämielinen myös keittiövälineille. Sodan loppuajalta on varmaa tietoa siitä, että viimeisenä elinviikkonaan bunkkerissaan H hakkasi joka päivä aamuseitsemästä iltakuuteen suurta valurautapannua päähänsä. Erityisen julma hän oli ruokailuvälineille, joista terävimpiä pahoinpiteli pistelemällä niitä pystyyn varpaidensa väleihin ja työntämällä niitä sattumanvaraisista ruumiinaukoistaan sisään. H:n huonoryhtisyys sodan lopulla selittyykin hänen kehossaan olleesta suuresta määrästä metallia. H kuoli onnistuttuaan nielaisemaan kahdeksan Luger-pistoolia. Hänen viimeisistä sanoistaan ei saatu selvää.

Jos ei ole mitään tekemistä, niin katsokaa ihmistetristä

Nyrkkeilyssä vetävät siinä syntyvät sankaritarinat. Norman Mailer kertoo dokumentissa When we were kings upeasti George Foremanin ja Muhammad Alin kamppailun alkuhetkistä. 24-vuotias Foreman oli hoidellut sen ajan muut kovimmat raskaansarjan tekijät Joe Frazierin ja Ken Nortonin molemmat parissa erässä ja hänen odotettiin tekevän niin 32-vuotiaalle Alillekin.

Kun näin Amin Asikaisen häviävän uusintaottelunsa Sebastian Sylvesteriä vastaan, niin se teki kyllä pahaa katsoa. Hänen tyrmäystappionsa oli jollakin lailla kovempaa ja todempaa katsella kuin näiden valtameren takaisten heerosten seikkailut. Laji on niin hirvittävän kova, liian kova.

Sitten ajattelen taas, että nyrkkeilijät ovat kehässä kuitenkin vapaaehtoisesti ja heidän unelmansa on voittaa vastustaja.

Mike McCallumin haastattelu

Entinen kolminkertainen ammattinyrkkeilyn maailmanmestari Mike "The Body Snatcher" McCallum myöntää haastattelussa kysyttäessä häneen tehneen kipeää se, etteivät aikansa menestyneimmät nyrkkeilijät Marvin Hagler, Roberto Duran, Sugar Ray Leonard tai Thomas "Hit Man" Hearns kohdanneet häntä kehässä, ja että hän miettii asiaa päivittäin.

Jokaisessa McCallumista lukemassani isommassa jutussa pyöritään aina tämän saman aiheen ympärillä. Suurempien tähtien ei yksinkertaisesti kannattanut kohdata häntä: McCallum ei ollut huomiota herättävä ja sitä kautta rahaa tuova nimi, mutta hyvin vaarallinen vastustaja.

McCallum kertoo tapaamisestaan Haglerin kanssa, jonka aikana jälkimmäinen tunnustaa, että hän kunnioittaa paljon edellistä. McCallum kimpaantuu ja vastaa Haglerille, että hänelle kunnioitus on vastavuoroisuutta, vähän kuin mitä turismissa tapahtuu: turisti maksaa hyvästä ajanvietosta ja auttaa näin ajanvieton tarjoajan perhettä saamaan ruokaa pöytään. "Sinä et antanut minulle tilaisuutta ruokkia perhettäni", McCallum vastaa Haglerille. "Miten voisit siis kunnioittaa minua?"

McCallum kuulostaa katkeralta. Siinä on jotain ilkeää, että urheilijalta viedään mahdollisuus näyttää miten hyvä hän voisi todella olla. Hän on kuin ei-henkilö. Varmasti senkin näkeminen vaikuttaa, että tekemästään työstä ei saa samanlaista rahallista korvausta kuin muut yhtä lahjakkaat.

McCallumin huippusaavutus oli Donald Curryn tyrmääminen viidennessä erässä lajin selostustermejä käyttäen korealla vasemmalla koukulla vuonna 1987.

PIDÄN LOMAA BLOGISTA - PÄIVITYKSIÄ HILJAKSIIN

nyt ei tule mitään kivaa mieleen

Kortepohja!

Seisot kokovalkoisissa asfaltinharmaine kasvoinesi,
sisäpihoillasi pyörivät morsiusneitoinasi Siwan muovipussit
ja häämarssina rämisevät opiskelijoiden jalat etuoviesi ritilöissä
sinä perkeleen ruma nainen.

Kortepohja!

Minut hurmasit tasakattoisen kauppakeskuksesi kassatytön
kuusi vuotta kestäneellä jokapäiväisellä
vaivaantuneeseen hymyyn käärityllä palvelukäyttäytymisellä.

Kortepohja!

Miten voisin unohtaa ylioppilaskylän entisen isännöitsijän
joka Rentukan tiskillä mainitsi elämänsaavutuksenaan
nussineensa jokaisessa kylän ylioppilaskunnan taloista
(jotka ovat aakkosjärjestyksessä lueteltuina)

A-talo, kahdeksan kerrosta.

B-talo, kahdeksan kerrosta.

C-talo, kahdeksan kerrosta.

D-talo, kahdeksan kerrosta.

E-talo, perheasuntoja.

F-talo, perheasuntoja.

G-talo, perheasuntoja.

H-talo, perheasuntoja.

J-talo, perheasuntoja.

K-talo, perheasuntoja.

L-talo, perheasuntoja.

MNOP-talo, kahdeksankerroksinen kompleksi.

Q-talo, allergiatalo.

R-talo

ja ei suinkaan vähäisimpänä

S-talo

Kortepohja!

Judomestarisi, jonka ehtymätön besservisseriys
mm. saunan oikeaoppisen lämmityksen, maantieteen
ja Yhdistyneiden Kansakuntien suhteen
oli kyseenalaistettavissa vain astumalla tatamille.

Kortepohja!

jatkoillasi Petrus venytti tohtori Jääskeläisen heppiä.

Kortepohja...

puu II

Aurinko kultaa kalliorannan,
ja männytkin on vapautettu sanoista.

Ihmisvihaajan eli luovuttajan teesi

Rakastaakseni kutakin ihmistä vältän heistä kaikkia.

Gainsbarre (Gainsparru)

Yle Teemalla esitettiin hieno sarja Sydämessä chanson -dokumentteja. Viimeisenä oli vuorossa Serge Gainsbourg, tuo Ranskan Kauko Röyhkä. Tässä muutamia makupaloja juutuupista.


Serge Gainsbourg & Jane Birkin: 69 Année Érotique

Sanat kappaleeseen englanninnoksineen täältä

Serge Gainsbourg: Comic Strip

Sanat täältä

Serge Gainsbourg: Initials BB

Sanat täältä


Serge Gainsbourg: Requiem pour un con

P Mustapää: COMMEMORATIO AMORARUM

Syystuuli liehtoo nurkissas,
kun tinaat, Lindblad, kannujas.
Kun ikkunastas katselet
näet: ruohonkorret kuloiset
pihallas taipuvat maata vasten.
On aika henkien autuasten,
on sielujen päivä. Marraskuu.
Hämärä tupaasi laskeutuu.

Jäät katselemaan ja keskityt.
Jotakin, Lindblad, muistat nyt.

On juuri näkökentässäsi
utuinen, kuulas naisen käsi.
Se kantaa kiulua. Navettaan
joku leijaa yli pihamaan.
Nyt askelen näet kiirehtivän
nyt näet huivin himmeän,
nyt sumun seassa hameen harmaan
sinä tunnet äitivainajas armaan.
Ja niinpä, Lindblad, marraskuussa
kuhankeittäjä laulaa pihasi puussa
ja ryytimaassasi kukkivat
satakaunot, mintut, resedat,
on ruoho liian vihreää,
mehiläisiä lentää vilistää,
koko päivä huokuu suvea,
on liian kaunis maailma.

Ja juosten, hyppien, huutaen
tavoitat äitisi suloisen.

Ja sinua, lapsivainajaa,
hymyillen äitisi taluttaa.
Hän nauraa kanssasi ihanasti,
kun menette lehmitarhaan asti.

Ei muuta sitten. Hämärässä
nyt istut tuvassas, Lindblad, tässä.

"Hyvää iltaa. Ette tiedä kuka minä olen. Kukaan ei tiedä. Se kirjaston tätikin, joka hymyilee minulle kun lainaan runokirjoja, hän pitää minua sen vuoksi ylevänä ihmisenä. Hah-hah-hah-hah-haa! Jospa hän tietäisi! Lainaan noita kirjoja jotta hän pitäisi minua ylevänä ja nauran päästessäni kotiin. Hah-hah-hah-hah-haa! Säilytän lainaamiani runokirjoja, kehtaanko tätä edes sanoa, en, kylläpäs, kerron sen teille silti. Toaletissani! Aa-hah-haa-haa! Ettäkö vielä lukisin niitä! Siitä viis, ajatelkoon kirjaston väki mitä tahansa, minä korkeintaan katson niistä kansikuvat. Viikon lainausajan jälkeen alan nuuhkia niitä, kun omat aromini ovat vieneet parhaimman terän niiden ummehtavasta pölystä. Toisen viikon jälkeen alan hermostua. Siirrän ne muihin huoneisiin, missä ne levittävät vaimoni ja lapsieni tietämättä huoneilmaan hiukkasiani! (Tietysti ne ovat olleet talomme toaletissa piilotettuina.) Kolmannella lainaviikolla tuuletan niitä takapihan parvekkeella, jotta virkailijat eivät saisi tietää mitään. Eivätkä he tiedäkään! Sellainen minä olen! Kaikki pitävät minua kunniallisena ihmisenä! AH-HAH-HAH-HAH-HAAA!!!"

Sana viikoksi

"Palatakseni jänistä syövään haukkaan. Jos tämä on tapahtumana jumalalliseen järjestykseen kuulumaton, tuleeko meidän ajatella, että ihminen syömässä jotakin eläintä olisi jumalalliseen järjestelmään kuulumaton tapahtuma? Mutta jos luonto ei kuulu jumalalliseen järjestelmään, ihminen voi sitä syödä."

"Esimerkiksi suolestaessamme muikkua voimme hyvin tuntea, miten sieluumme laskeutuu jonkinlainen kylmää säteilevä rauhallisuus ja tietynlainen yhteenkuuluvuuden tunne luonnon kanssa. Saatamme ehkä tuntea liittyvämme osaksi jonkinlaista luonnollista kiertokulkua tuon suolestustoimen aikana. Kädenliike on nopea, selkeä ja sisuskalut irtoavat nopeasti ja siististi."

"Toisin on kuhan kanssa. Kun kokonainen kuha, mielellään tietenkin itse pyydetty, tuodaan taloon, on se juhlatapaus. Kala on kunnioitusta herättävän kokoinen ja näköinen. Tämän kalan siivoaja päätyy epäilemään edellistä muikun kanssa ilmitullutta huomiotaan. Ilman kunnollisia apuvälineitä, vaikkapa pelkän puukon kanssa, joutuu kalansiivoaja huomaamaan miten tuo kala ensinnäkin ikään kuin panisi vastaan koko tapahtumalle. Sen pää on melko hankala irrottaa, sen sisuskalut ovat todellakin isokokoiset ja muistuttavat paljon enemmän omiamme kuin muikun. Pienenlaista kuvotustakin voi siivoajassa herätä."

"Nämä kaksi lienevät sotaa käyvän ihmisen kaksi perustunnetta. Vaikka en ole itse sotaa kokenut, voisin ajatella näin olevan."

"Syömistoimemme tuntuu siis saattavan meidät jonkinlaiseen sotatilaan mutta samalla yhtymään luonnon kanssa."

"Tämä on hyvin ristiriitainen kokemus. Tästä puhunkin ensi kerralla, kun käsittelen sitä, tuleeko sota hyväksyä", pappi sanoi.

Viikon sana

"Sillä luonto on muutamia koti- ja karjaeläimiä sekä apinoita lukuunottamatta korkeintaan pelokas, välinpitämätön tai opportunistinen mitä tulee ihmiseen", pappi sanoi saarnastuolistaan.

"On siis turha ajatella, että luonnossa olisi jotain jumalallista, sillä ihmistähän ei voida sulkea Jumalasta pois", pappi jatkoi.

"Ja on siis näin ollen turha ajatella, että luonto olisi Jumalan ilmentymä", pappi lisäsi. "Tämä viimeisin seikka ilmenee, tai pikemminkin kuuluu kesäiltaisin, kun esimerkiksi punakylkirastas huutaa ikkunan ulkopuolella omaa kaksiosaista säveltään koko yön. Mitä tarkoitan tällä on se, hyvät seurakunnan jäsenet, että punarastas laulaa itselleen. Kuvitelkaapa nyt, että teille läheinen, sanotaan vanhempi on siirtynyt ajasta iäisyyteen, ja te kuulette ikkunastanne punakylkirastaan laulua. Hiljaisessa talossa te makaatte ja kuuntelette. Minä sanon, että se punakylkirastas ja muut sen kaltaiset korkeintaan odottavat että talon seinään tai kattoon ilmestyy tarpeeksi iso reikä, josta päästä sisään. "

"Totta on, että eräät rotat ja muurahaiset sekä ampiaiset ja muurahaiset kiinnostuvat ihmisasumuksista silloinkin kun niissä on ihmisiä, mutta niitä eivät kiinnosta ihmiset sinänsä, vaan jokin muu asia, joka niitä hyödyttää."

"Tämä on luonnon suuri tragedia. Ja ihmisen. Ihmisen rakkaus luontoa kohtaan on aina valuva hiekkaan."

"Ehkä tässä tapauksessa on erotettava flora ja fauna toisistaan. Voisiko olla, että florassa on jumalallisuutta toisin kuin faunassa (lukuun ottamatta siis yleisimpiä koti- ja karjaeläimiä sekä apinoita)? Taivaankappaleetkin, metsä, vesi, voidaan ehkä lukea jumalallisen järjestelmän osiksi. Mutta emme mene nyt tähän."

"Selväähän on, että ihminen menee kuollessaan eri paikkaan kuin esimerkiksi muurahainen, ampiainen ja lintueläimet. Jos muurahainen ei pysty muistamaan kuollutta toveriaan, niin miten sen toverin sielu voisi elää kuolemanjälkeistä elämää? Ainakaan samassa paikassa kuin ihmisen."

"Ensi viikon saarnani käsittelee sitä, miten jänistä syövä haukka, tai oikeastaan itse tapahtuma sinänsä, on jumalallisen järjestelmän ulkopuolelle laskettava tapaus, ja näin ollen jänistä ei tule surra, ellei se sitten satu olemaan lemmikkieläin ja silloinkin tietyin varauksin."

jaa jaa jaa jaa jaa jaa jaa jaa jaa jaa jaa ja a jaa jaa jaa ja aj aaaj aaa jjaaa ja aa jaaa j aaaj jaaa jaa j aa jaaj jaaaj jaa jaa ja ajaa jaa jaa jaaj aa jaa jaa jaa jaa ja aaj jaaj ajajajaj ajajajajajajajaja

Aurinko naulaan laitettu.

Kalliorantaan kullattu sanat.

Päälliset männyt vapahdettu.

Niitä toistamaan.

Muistelimme äidin kanssa elämäämme kirkonkylällä. Meillä oli silloin läheiset välit naapurin Puurusten kanssa. Äitille muistui mieleen seuraava tapaus perheen äidistä - joka oli aikamoinen räppänä suultaan - kun tämän vieraana oli ollut eräs naisopettajakollega. Naapurin tytär oli töissä ulkomailla Espanjassa ja siellä tutustunut ja sitten alkanut seurustella mustan miehen kanssa.

"No voi hyvänen aika, onpa kauheaa, miten te olette ottaneet...", vieras oli päivitellyt asiaa. Hän oli saanut tyttären äidiltä kovaäänisen vastauksen, joka sai maisterisihmisen ihan hypähtämään:

"Samanlaiset munathan tuolla on ku muillain!"

kalliorannan kullatut sanat
naulassa roikkuvan auringon valossa

päälliset puut vapautuvat
pystyssä päin vaikenemaan

syömäpaikassa

- Minkä takia täällä on lippu puolitangosssa?
- Paavi on kuollut.
- Eihän Suomi ole katolinen maa.
- Suomi on kristitty maa, ja Paavi on kuollut.
- Ei sillä ole mitään tekemistä Suomen lipun kanssa.
- Minä kunnioitan kristitty usko.
- Kunnioita vaan.

Aurinko kultasi kalliorannan.

Ei auringonnousua tai laskua.

Ei tarinaa.

Ei sanoja.

Petäjineen.

Kuitenkin tuossa toiminnassa sen naurettavuudesta ja epävarmuudesta huolimatta oli jotain vakavaa ja jossain mielessä syvällistä. Palaamiset tekstin äärelle rakensivat hänen mielessään jotain, kuin rakennusta, työkalua, kokemusta. Tarkoituksenmukaisuutta, joka antoi mielihyvää.

Ja naurettavaahan oli vain epäonnistuminen.

Kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen...

tarina

Kaveri käveli maisemassa ja loi sitä omaksi kuvakseen. Omaksi kuvakseen se sitä loi ja loi kuvasta itsensä kuvaa. Ensimmäiseen kirjoituskertaan riitti inspis, ja toisella se jo tiesi siitä syntyvän jotakin. Hän hekumoitsi maisemassa kävelevänä monimielisenä metsänmiehenä, jolta singahteli värssyjä verkkoon, noita omakuvien kaivoja, herkkiä, kauniita ja puhtaita. Kaukana patsastelevasta eliitistä, niin; hän oli metsien henki, kuusikon mystinen karvalakki. Kuvasta nousi suloista hellimäkuvaa omaan käyttöön.

Kolmannella hän oli jo niin lähellä, ettei tahtonut mennä nukkumaan vaikka tiesi, että herättyään se olisi valmis. Neljännellä kerralla se oli valmis ja kaunis.

Viidennellä se ei toiminut lainkaan.

ihannekuva

Auringon kultaama kallioranta.

Ei auringonnousua tai laskua.

Ei tarinaa.

Ihan sanatonna.

Petäjineen.

Keski- Suomessa räjähti - hipit valtasivat tyhjän talon

"Täällä Jari-Pekka Vähänakki. Raportoin täältä Keski-Suomesta Jyväskylästä, missä me paikalliset olemme tyytyväisesti asuneet jo vuosikymmeniä eläen niin normaalia elämää kuin se vain on järjellisesti mahdollista.

Tähän normaaliuden järveen heitettiin eilen sarja Molotovin cocktaileja, kun joukko paikallisia aloittelevia mutta ihmeen hyvin organisoituneita hippejä valtasi Jyväskylän yliopiston kampuksella Pitkäkadulla sijaitsevan, tyhjillään olevan, talon. Hipit ovat jo ehtineet julistaa rakennuksen autonomiseksi yliopisto- ja kulttuuritilaksi, avata kansankeittiön sekä järjestää niin valtausjuhlat kuin talokokouksenkin.

Kaupungin poliisijohto on vastannut tähän lähettämällä paikalle 25 poliisia ja ainakin viisi poliisiautoa. Ahkerimmat heistä ovat jo ehtineet pukeutua mellakkavarusteisiin. Terveystoimi ja palolaitos ovat hippien ja poliisien esimerkkiä seuraten tuoneet paikalle neljä ambulanssia ja yhden paloauton. Jyväskylän kaupungin poliisipäällikkö Jukka Paarma-Iho, miten kommentoitte tätä kaupunkiamme järkyttänyttä väkivallan räjähdysaaltoa":

"No onhan se selvää, että hipit ovat reipastuneet kummasti tässä kaupungissa sitten viime vuosista, mutta kyllä nykyhippi jää vielä jälkeen laiskastakin poliisista."

"Ehkä haluatte tarkentaa...?"

"Meillä oli täällä hetkessä paikalla 25 poliisia ja viisi autoa. Yksi puhelinsoitto. Mitä hipeillä on? Yksi hometalo."

"Niin...?"

"Meillä on kypäriä, kilpiä, autoja, pamppuja, meillä on paremmat tilat. Paremmat kuin palolaitoksen pojilla. Ja tytöillä. Anteeksi vain."

"Teidän mielestänne nuorison asenteissa on siis parantamisen varaa?"

"Ehdottomasti. Organisointikyvyn tehostaminen, kohteen valinta, tiedottaminen. Kyllä toimittajakin näitä keksii. Nyt siellä netti-tv:ssä joku puhuu jostain rukoilemisesta sen puolesta että tilat jäisivät heidän käyttöönsä. Eivät jää."

"Kiitos teille, poliisipäällikkö Jukka Paarma-Iho."

"Ei kestä."

"Niin, me paikalliset normaalit keskisuomalaiset jäämme tänne henkitoreissamme odottamaan tämän terrorinäytelmän päättymistä. Kuulemiin täältä Seminaarinmäen kyljestä."

Autononominen tiedekunta löytyy täältä

Antoine-Laurent Lavoisier (1743-1794) laski massan häviämättömyyden.
Michael Faraday (1791-1867) havaitsi energian katoamattomuuden.
Kummatkin jäivät historiaan.

Tikli toistaa puussa säännöllisesti omaa nimeään

      tikelit, se toistaa

    joku laskee että hakkuitavoisiXsirvuodenaikanayhteensälisätäkXiskuutiota

puutullitpoistettava, tikelit, matti toistaa toistaa puussa omaa omaa nimeään

Kemijärven kuulee toistelevan
                                                Summaa hieman kuuluvammin omaa

        EU ja Venäjä toistelevat

osakkeenomistajan voi kuulla kaukaisuudessa toistelemassa


sopeutustalvitoimitoimintaympäristönmuutoksia, tikelit
sopeutustalvitoimitoimintaympäristönmuutoksia, tikelit
sopeutustalvitoimitoimintaympäristönmuutoksia, tikelit

   Talous toistaa omaa nimeään

        Talous toistaa

   Talous toist

modernismi

modernismi

joskus siihen

hermostun

stepstepstepstep oo kosjukataka loo kosjunojusoo, ha ha
stepstepstepstep oo kosjukataka loo kosjunojusooooo!!!
tidi, tidi, tidi, tidi, ti, ti, ti, ti, tidi, tidii
tidi, tidi, tidi, tidi, tidi, ti tidididididi
aivasiti onakona sastaveesti mataa
vena rii jolaa aivaste kingoteraa
ai katon tema trofoo vatuasii
ha teres vasmaa leka sii
aivas poo tu piite kii oote piipoosvii
tähästääl ä metääl piktaimorii
ai ouna kasö änä jaa tuumillon ookoo
pikoo räppiste kee aa koo troo
aimlaika sheekspii aima piionii
pikoos aimei räp säm juuvana tahii
sii pivoo maaree i vate seemo see
tutepaavitepaa tät sriito kee
soo ivy EVE leemi meetis klii
ivy EVE tink viista piaa toohii
juu eve tin juuketupa araaooii
hah hah juupete tii akee maa ree
pikos te too ii skool än vii intaaa
änti oni plees juukaakoo is taaaaa!!!!
step step step step stepoo

Maantie kulkee kohtisuoraan aurinkoa taivaanrannassa.
Usot sie?

Jane Austenista ja Spedestä

Jyväskylän yliopiston verkkosivuilta löysin Tietoikkunan Jane Austenista (ks. linkki alla).

Olen juuri lukemassa hänen romaaniaan Ylpeys ja Ennakkoluulo ja mieltynyt siihen kovasti. Nämä verkkosivut tavattuani sain tietää lukevani viihdettä. Luettuani kyseisen tekstin minulle jäi halu hieman parannella sitä, joten katsoin oikeudekseni lisätä siihen kursiivilla omat vaatimattomat kommenttini , jotka toivon mukaan täydentävät alkuperäistä tekstiä:

"[ Jane]Austen oli arvomaailmaltaan konservatiivinen ja kristillistä moraalikäsitystä kannattava, mutta hänen sanotaan ylittävän nämä rajat taiteessaan. Hänen henkilöhahmonsa kehittyvät heidän omien motiiviensa, eikä suoraan kirjailijan arvojen mukaan. Tässä suhteessa hän on Spede Pasasta edellä.

Kuitenkaan Jane Austenin romaanit ovat niin sovinnaisia - aivan kuten myöhemmin Spede Pasasen sketsit - että ne eivät olisi voineet loukata ketään.

[....]

Jane Austenin romaanit ja Spede Show ovat viihdettä. Nuorten naisten ainoana tavoitteena on päästä hyviin naimisiin, Spedellä taas nuorten miesten ainoana tavoitteena on valloittaa vastakkainen sukupuoli. Hänen jokainen kirjansa noudattaa tätä kuviota, sankaritar saa rakastamansa miehen, rahaa ja vastarakkautta. Speden kestosankari, Uuno Turhapuro, taas onnistuu aina valloittamaan uudelleen vaimonsa, anoppinsa ja appiukkonsakin, vaikka jääkin lähes aina rahallisesti jälkeen Jane Austenin sankarittarista. (Tässä mielessä, ja vain tässä, voi Austenia pitää feministisenä kirjailijana.)"

Lähde: http://www.jyu.fi/taiku/aikajana/kirjallisuus/ki_ro_perheromaani.htm

Herra Prévertin ranskan oppitunti

Déjeuner du matin

Il a mis le café
Dans la tasse
Il a mis le lait
Dans la tasse de café
Il a mis le sucre
Dans le café au lait
Avec la petite cuiller
Il a tourné
Il a bu le café au lait
Et il a reposé la tasse
Sans me parler
Il a allumé
Une cigarette
Il a fait des ronds
Avec la fumée
Il a mis les cendres
Dans le cendrier
Sans me parler
Sans me regarder
Il s'est levé
Il a mis
Son chapeau sur sa tête
Il a mis
Son manteau de pluie
Parce qu'il pleuvait
Et il est parti
Sous la pluie
Sans une parole
Sans me regarder
Et moi j'ai pris
Ma tête dans ma main
Et j'ai pleuré.

- Jacques Prévert

tämä paikka on niin surullinen
että sekin ettei täällä kukaan katso
seinän taulutelevisiota koskettaa

Blogini YT-neuvottelut ovat tällä erää ohi.

Blogin työntekijä lomautetaan yhden lauseen jälkeen loppuviikon ajaksi.

"Näille henkilöille, joista on kuullut mutta joita ei ole tavannut, näille mielikuville, jotka menettää tavattuaan nämä henkilöt, heille tulisi mielestäni perustaa oma hautausmaansa."

"Ja sanonpa vielä senkin, ihan piruuttani, että koska hautausmaa on tässä tapauksessa ilmauksena hyvin epämääräinen ja vaikeasti käsitettävä, niin jonkinlainen säännöllisesti kokoontuva piirikin voisi tulla kysymykseen; oikeastaan se olisi ideana parempi; heistä voitaisiin kertoa tarinoita, heitä voitaisiin yhdessä erikseen muistella pääasiana se, ettei heidän muistonsa tästä maailmasta katoaisi kuten niin monen tästä maailmasta, jotta siis tältäkin asialta vältyttäisiin."

"Ja sanonpa vielä tämänkin, että sitten kun piirin jäsenet olisivat saaneet toisistaan tarpeekseen, voitaisiin nämä henkilöt lopultakin haudata, jotta tämäkin asia olisi käsitelty loppuun jonkinlaisella säädyllisyydellä ja ihmiset voisivat tiskatessa miettiä muita asioita; ja totta tosiaan: tätä hautausta varten tulisi perustaa oma hautausmaansa."

"Mutta minne?

Tammikuun viimeisenä päivänä, illan pimentyessä, paastoten.

Bloginpitäjä

BLOGINI YT-NEUVOTTELUT MENOSSA - TIEDOTE LÄHIAIKOINA...

Aurinko on taivaanrannassa.
Usko polkee sinne päin maantietä pitkin.

Helvetti

Minä heräsin silkkityynyjen päältä,
salit hohteli kullasta, loisteli jäältä,
ja naisia, paljaita sieltä täältä,
minun vuoteeni tanssien ympäröi,
ja nurkassa piru pianoa löi.

Luo pirun mä hiivin ja kysyin tältä:
"mikä paikka tää, ei tunnu tää elämältä,
ei myöskään ikävältä,
onko naisia nää?"
"On, naisia on", piru rähinöi
ja mielettömästi pianoa löi.

Minun mainen haluni heräsi silloin,
sitä tuntenut olin jo monin illoin,
ja piru-herralta kysyin:
"Näitä lempiä saako?"
"Saa, lempiä saa", piru rähinöi
ja aivan hurjasti pianoa löi.

Vein naisista kauneimman vuoteellein,
kädet kauniit kiertyivät kaulallein,
ja nurkassa piru pianoa löi.
Minä kääntelin ja vääntelin naista sitä,
mut arvatkaas veljet mitä?
Sillä ei ollutkaan sitä.

Minun ruumiini himosta kihelmöi,
luo pirun mä hiivin ja kysyin tältä:
"Kuinka olla näin voikaan?"
-"Ei helvetti tää muuten oiskaan!" piru rähinöi
ja kuin mieletön hyppi ja pianoa löi.

Uuno Kailas

Sen salot kuin siniset on (2007)

Leffassa Kun joki tulvii (1984) maanviljelijä Tom Garvey (Mel Gibson) kohottaa haulikonpiipun tunkeilijoita kohti vierellään perheensä ja lausuu: "Pois mailtani." Ison Pahan Yhtiön edustaja, joka haluaa muuttaa laakson jota Melin suku on asuttanut jo ammoisista ajoista vesialtaaksi, on rekrytoinut paikalle tilapäismajoitukseen joutuneita, mailtaan ajettuja ja nälkäisiä ex-maanviljelijöitä purkamaan Melin perheen maissisatoa turvaavat hiekkasäkeistä ja mudasta kootut patovallit. Elokuvan lakipiste on saavutettu. Puun (joki tulvii) ja kuoren (Iso Paha Yhtiö riistää viljanhinnoissa) välissä sinnitellyt maanviljelijä uhkaa lopussa joutua suoranaisen rikoksen uhriksi. Tähän voi Tennesseen maamies vastata vain yhdellä tavalla: "Hae haulikko, poika".

Saisiko samanlaista draamaa aikaiseksi yläsavolaisissa maisemissa? Kaupunkilaistunut poika palaa kotiseudulleen. Isä on kuollut traktorin päälle, vain metsä on pystyssä. Suru painaa, mutta metsänhoitosuunnitelma on tehtävä. Isä olisi halunnut niin. Metsänhoitoyhdistyksestä käy isän vanha tuttava käymässä kukkien kanssa, osaa otetaan, sitten kahvit. Ei sitä olisi uskonut, että niin nuorena vielä. Seuraavalla viikolla hautajaisten jälkeen yhdistyksen mies tuo hoitoehdotuksen. "Nuorelle isännälle". Samalla istutetaan peruna. Nuorempi mies on edessä, kun metsänhoitoyhdistyksen mies kertoo miten mukava on nähdä nuorta verta täällä sydänmaalla. Niin, en oo sitä kyllä kenellekään kertonu, mutta se sinun isäsi se pelasti tämän pojan hengen. Tipuin veneestä kun olin juovuspäissäni lähtenyt akkaani karkuun järvelle, samalla katiskoita kahtomaan, ja humpsis sinne vaan. No, isäsi se oli samaan aikaan hiekkaa rannalle veättämässä ja haki minut sieltä pois, minä tarrasin veneen laidasta kiinni ja isäsi souteli pikku hiljaa rannalle. Eikä tullut ikinä kiitettyä. Tässä vaiheessa yhdistyksen mies ei kehtaa pyytää paperilleen nimeä vaan poistuu. Poika, joka on vietelty kaupungissa cityvihreyteen, on koskettunut syvästi ja ymmärtää nyt pahojen puheiden keskustalaisista olevan pinnallisten ja kyynisten laskettelua harrastavien kaupunkilaisten panettelua. Pottu on istutettu, taimen on alulla. Seuraavana päivänä tulee puhelinsoitto. Se on Unto, vastikään perustetun paikallisen täyden palvelun metsäpalvelufirman vastuunalainen yhtiömies ja vanha rippikouluihastus. Poika ilahtuu ja kutsuu kylään. Menneet sattumukset käydään yhdessä läpi ja upotaan hiljaisuuteen. Eteisen kynnyksellä seistään pitkään. Unto huomaa naulakossa muistorikkaan Iron Maiden -lippalakin ja kurottuu sitä kohti, päivittelee ja ojentaa sen pojalle. Iho hipaisee ihoa, yöstä tulee pitkä, viikosta lyhyt. Kun poika ja Unto multaavat yhdessä pottua, pihaan kaartaa metsänhoitoyhdistyksen auto. Kumman tarjouksen poika valitsee? Ihanan ja samalla häpeällisen Unton vai rakkaan isän vanhan ystävän ja kunnallisvaaliehdokas Johanneksen?

Kyynikko nukkuu paskassaan.
Melankolikko seisoo sateessa.
Romantikko istuu ikkunassa.

"Kun Adam oli elänyt 130 vuotta, hänelle syntyi poika, joka oli hänen näköisensä, hänen kaltaisensa, ja hän antoi pojalle nimen Set. Setin syntymän jälkeen Aadam eli vielä 800 vuotta, ja hänelle syntyi sinä aikana lisää poikia ja tyttäriä. Aadam eli kaikkiaan 930 vuotta, ja sitten hän kuoli.

Kun Set oli elänyt 105 vuotta, hänelle syntyi Enos. Enosin syntymän jälkeen Set eli vielä 807 vuotta, ja hänelle syntyi lisää poikia ja tyttäriä. Set eli kaikkiaan 912 vuotta ja kuoli sitten.
Kun Enos oli elänyt 90 vuotta, hänelle syntyi Kenan. Kenanin syntymän jälkeen Enos eli vielä 815 vuotta, ja hänelle syntyi lisää poikia ja tyttäriä.
Enos eli kaikkiaan 905 vuotta ja kuoli sitten.
Kun Kenan oli elänyt 70 vuotta, hänelle syntyi Mahalalel. Mahalalelin syntymän jälkeen Kenan eli vielä 840 vuotta, ja hänelle syntyi lisää poikia ja tyttäriä. Kenan eli kaikkiaan 910 vuotta ja kuoli sitten.
Kun Mahalalel oli elänyt 65 vuotta, hänelle syntyi Jered. Jeredin syntymän jälkeen Mahalalel eli vielä 830 vuotta, ja hänelle syntyi lisää poikia ja tyttäriä. Mahalalel eli kaikkiaan 895 vuotta ja kuoli sitten.
Kun Jered oli elänyt 162 vuotta, hänelle syntyi Henok. Henokin syntymän jälkeen Jered eli vielä 800 vuotta, ja hänelle syntyi lisää poikia ja tyttäriä.
Jered eli kaikkiaan 962 vuotta ja kuoli sitten.
Kun Henok oli elänt 65 vuotta, hänelle syntyi Metuselah. Metuselahin syntymän jälkeen Henok eli vielä 300 vuotta vaeltaen ain Jumalan tahdon mukaisesti, ja hänelle syntyi lisää poikia ja tyttäriä. Henok eli kaikkiaan 365 vuotta. Hän vaelsi kuuliaisena Jumalalle. Sitten häntä ei enää ollut, sillä Jumala oli ottanut hänet luokseen.
Kun Metuselah oli elänyt 187 vuotta, hänell syntyi Lemek. Lemekin syntymän jälkeen Metuselah eli vielä 782 vuotta, ja hänelle syntyi lisää poikia ja tyttäriä. Metuselah eli kaikkiaan 969 vuotta ja kuoli sitten.
Kun Lemek oli elänyt 182 vuotta, hänelle syntyi poika. Hän antoi pojalle nimen Nooa ja sanoi: "Tämä poika on antava meille lohtua työssämme ja vaivannäössämme, kun viljelemme maata, jonka Herra on kironnut." Lemek eli Nooan syntymän jälkeen vielä 595 vuotta, ja hänelle syntyi lisää poikia ja tyttäriä. Lemek eli kaikkiaan 777 vuotta ja kuoli sitten.
Kun Nooa oli elänyt 500 vuotta, hänelle syntyivät Seem, Haam ja Jafet."

1. Moos. 5:3–32

Aivan kuin jotain olisi liikahtanut, nytkähtänyt uuteen suuntaan, aivan kuin vanhempien hiukset käyneet valkoisemmiksi ja nuorempien harmaammiksi yön aikana, aivan kuin silmissä olisi uusi kalvo, katsotuissa kuvissa uudet värit, aivan kuin valo heijastelisi lasinsirpaleesta toiseen, valkoisissa, läpinäkyvissä sirpaleissa, jonkin esineen rikko, vaasin, esineen, kokonaisen, palasina, läpinäkyvänä, laajalla alalla, niin laajalla, ja itse niin tyhjänä.

Radio Suomessa soitettiin eilen Jokelan koulun tapahtumien jälkeen Sibeliuksen Tuonelan joutsen ja perään Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Jotenkin soitettu musiikki lohdutti tai rauhoitti, hetkiseksi. Yhteisöllisyyttä ja ystäviä kaipaa tuollaisesta tapahtumasta kuultuaan; Olethan kunnossa, ystävä? On tarve käsitellä ahdistusta ja epäuskoa niin että asian pystyisi, jos ei puolittamaan, niin edes jakamaan. Sureminen lienee aina syvästi yksinäistä työtä, sen vuoksi tarve sen jakamiseen on suurta. Sodassa yhteisöllisyyden tarve on varmasti valtava.

Spämmäystä blogissa

Noihin aikaisempiin bloggauksiin oli nimittäin ilmestynyt kymmeniä turhia englanninkielisiä kommentteja.

Blogi on näköjään joutunut jonkinlaisen spämmäyksen kohteeksi. Paskempi homma, toivottavasti noita ei tulee enempää, yritin asetella kommentti-asetuksia hiukan tiukemmaksi.

Kyllä kansa tietää: ei kukko käskien laula.

Lukija-gallup

Kiinnostaa sellainen seikka, että kun kirjoitan tätä blogia ja joskus silloin tällöin vaihdan teidän lukijoiden kanssa sanasen tai kaksi, niin häiritseekö teitä lukijoita, kun tänne kirjoittamiseeni tuleekin tuollainen parin viikon tauko, kuten tuossa äsken juuri pääsi käymään? Pitäisikö minun kirjoittaa tänne useammin, vai onko nykyinen tahti hyvä? Minua mietityttää se että onko minulla velvoitteita täällä kävijöitä kohtaan ja jos on, minkälaisia? Blogin nimikin on päiväntuoma, vaikka kirjoitan tänne keskimäärin kerran viikossa.

Tuo kysymys tietysti olettaa, että tällä blogilla olisi seuraajia. Niitä onkin ymmärrykseni mukaan jotunen. Minähän siitä loppujen lopuksi päätän millaista blogia pidän, mutta mielipiteenne kiinnostaisivat kyllä. Ehkä siitä voisi seurata parempi blogikin.

Sylivauvan päänavaus

Toisilla se henkinen kypsyminen käy hetkessä. Luin tässä joku viikko sitten kaksi kertaa viikossa ilmestyvästä Kuorevesi-Mänttä-Vilppula -lehdestä kaksikuukautisesta (2 kk) Johanneksesta [nimi muutettu], jolla on kirkossa hauskaa. Johannes kertoo jutussa nauttineensa vauvakirkossa täysin siemauksin, päästelleensä jopa riemun kiljahduksia, nauttineensa kirkosta suuresti sekä ottaneensa siunauksen tyytyväisenä vastaan.

Johannes on selvästi kehittynyt ikäisekseen. Kun Kuorevesi-Mänttä-Vilppula -lehti on nyt päässyt selville ainakin yhden sylivauvan teologisista ja maailmankatsomuksellisista vakaumuksista, on seurakunnan vuoro toimia. Maalaan ehkä piruja seinille, mutta mistä seurakunta voi olla varma, että muut sylivauvat pitäytyvät Johanneksen tervehenkisissä katsomuksissa? Menivätkö Johanneksen riemun kiljahdukset jopa liian pitkälle?

Meidän aikuisten on syytä tarkkailla lapsiamme enemmänkin ja karsia sylivauvojen haitalliset uskomukset ja tavat mahdollisimman aikaisessa vaiheessa.

Omassa kastetilaisuudessani kiljuin äitini mukaan kovaäänisesti. Tunnen asiasta vieläkin syyllisyyttä. Onnekseni paikalla ei ollut yhtään lehdistön edustajaa.

Kaarlo Sarkia: "Ensi lumi"

Syysusvien kahleet katkes,
kesä vankinsa vapahtaa:
Jo pilvien saumat ratkes,
lumihaihtuvat putoaa!

Läpi ilman ne keinuvat hiljaa
yli martaan, aution maan.
Miten valkoista huurreliljaa
sydän rauhaton kaipaakaan!

Miten autuas onkaan antaa
lumen viileän vilvoittaa
sitä otsaa, mi vielä kantaa
suven muistoa polttavaa!

-Kaarlo Sarkia

pöpilä

Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä,
Pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä, pöpilä.

Pöpilä.

mahdollinen alkuluku

Mustatorvien maku on tummansininen. Ne kasvavat Pöytämäellä. Niiden ympärillä on paljon isojen talojen kuolleita isäntiä.
Olen Onkilahden puolella Pöytämäkeä, isäni sanoisi Helalan puolella, en tiedä mitä se tarkoittaa, lähden kulkemaan kivikkoista, havupuuvoittoista mäkeä ylös löytäessäni typäskääpälinjan, Pöytämäen päälle on rakennettu mastotorni, aukon laidasta löytyvät torvisienet. Pian ne loppuvat, kiitän onneani mutta tahtoisin löytää lisää, pysyttelen aurinkoisilla paikoilla, rinne viettää alaspäin, ja siellä niitä taas on. Isä kertoi, että Niskalasta on ennen nähnyt Onkilahdelle asti, missä oli laivasatama. Pörsänmäkeläiset toivat ruumiinsa tuohon rannalle, en näe sinne nyt, puitten lehdet peittävät näkymän. Yhtäältä kuuluu metsurin moottorisahan ääntä, toisaalta vasaran pauketta.
Löydän sieniä yhä lisää. Alan hyräillä New Birthin "We Are All God's Childreniä". Maa tuntuu olevan samalla tavoin kallellaan siellä missä sieniä löytyy. En pääse täältä ikinä pois. Pöytämäki kaartuu vastapäivään, ja maasto muuttuu. Tulen jonkinlaiselle sammalkankaalle, missä mustikat ovat paikoin ylikypsiä ja puolukat paikoin raakoja. Mäki laskee edessäni, siellä on jonkun talo, sieltä kuuluu naputus, haluan kävellä lähemmäksi, sammalkangas on osin punertunut, kaunis, talon katolla on mies, joku, joku on talon katolla ja naulaa. Iso punainen navetan näköinen rakennus, pihalla traktori, haalistunut päärakennus, se ei ole se talo joksi sitä luulin, se ei ole sen miehen talo josta jostain syystä pidän, se ei ole se talo jonka miehen kuolemaa jostain syystä surin.

Nyt-liite, Seiska, Suosikki, Nyt-liite.

Nyt-lehti on raivostuttava lehti. Jutun pääotsikko on Voi sentään, sieni!, mutta kun jutun kannen alaotsikko on Ohjaaja Pirjo Honkasalo ja kirjailija Pirkko Saisio löysivät metsästä bisneksen, (NYT 37/2007) olisi odottanut, että jutun kirjoittaja olisi osannut kirjoittaa sekä bisneksestä että metsästä. En tiedä bisneksestä mitään, mutta kirjoittaja osaa kuvata metsässä liikkumista kahdella ilmauksella, jotka ovat, simsalabim, metsän siimes ja kuivat jäkälät. Kuvatekstiksi kuvaan Saisiosta ja Honkasalosta metsässä on valittu "Tältä se sitten näyttää, kun Pirjo Honkasalo (vas.) ja Pirkko Saisio talsivat sienimetsässä", jonka informaatio-arvo on tasan nolla. Kuvien perusteella jutussa olisi voinut kirjoittaa vaikkapa näin: Liikumme kuivassa kangasmetsässä, jota peittävät harmaat jäkälät, varvikko, sekä petäjikkö, jonka ilta-aurinko huomioi jo pitkinä varjoina. Hirvikärpäset alkavat lätsähdellä rintamuksiimme. Noin. Vähän yritystä. Eivätkö ne osaa jakaa toimituksessa juttuja sopiville kirjoittajille? Metsän siimes my ass.

paluu elegiaan

Lapsille kehittyy kyky ironiaan.
Kehittyykö minulle?

elegia

Lapset kasvavat.
Kasvanko minä?

kirkonkylä
pääosassa taivas

ränsistynyt talo
sulkumerkkien välissä

v. 2

Kuolema oli varis koivun piilossa.
Laiturilla mölis elämä ja hakkas rintaansa.
Aurinko kiersi meidät kaukaa,
kirkkaana ja turhamaisena.
Pidit silmiäsi kiinni, olit sylissä.
Lähellä kulki jumala.

Typerää tällaisen blogin pitäminen, kun tänne jotain kirjoittaa, niin kohta huomaa,
ettei siitä olekaan vielä mihinkään ja se pitää ottaa pois. Ja luulisi, että sekin ärsyttää lukijaa,
että korjailee jotakin, koska kuka viitsii lukea samaa blogitekstiä uudestaan sen takia? Pitäisi saada kerrallaan kohilleen, muuten ei toimi. Tai sitten kypsytellä piilossa aikansa. Kukaan ei kommentoi tekstiä, josta ei pidä. Pitänee perustaa toinen blogi, missä kirjoitella enemmän aikaa vieviä tekstejä. Ehkä sitten niin.

Tarina

Naapurimetsästä löysin omanarvontuntoisen vaaleaorakkaan. Orakkaassa on kova maku, ja se protestoi hieman pannulle joutumista, mutta kun lisää sipulin ja kerman mukaan kantarelleja, orakkaatkin asettuvat. Ei Mäntässä tunnisteta lajia. Jyväskylän Laajavuoressa on toisin, se sijaitsee viiden kilometrin säteellä Kortepohjan ylioppilaskylästä. Hyvä on, Jussi soitti ja sanoi tavanneensa Laajavuoresta poimimatonta lampaankääpää, orakasta ja punikkitattia. Mutta oikeasti halusin asian olevan niin. Se oli minun havaintoni. Orakkaassa on kova maku. Näin teksti-tv:stä, että tutkimusten mukaan ihmiset kokevat maut eri tavalla. Mutta ainakin vaimoni piti yhdistelmästä. Minäkin. Hän sanoi sen ääneen. Kumpi se oli? Joka tapauksessa olen lukenut, että kumppanit valitsevat toisensa hajun perusteella ja että Mänttä on suomalainen kaupunki, joka sijaitsee Pohjois-Hämeessä, Pirkanmaan maakunnassa, Länsi-Suomen läänissä. No niin. Oikeastaan ne löysi Heli. Minä nyt vain kuulosti paremmalta. Satuin nyt käyttämään tällaista ilmausta. Sillä ei ole mitään tekemistä seksismin kanssa. Heli on vaimoni. En minä pysty sitä todistamaan. En minä pysty sitä todistamaan. En minä pysty sitä todistamaan. Usko nyt.
Kangasmetsästä.

Minua vastaan tuli nainen, jolla oli kaunis kukka kädessään.
Kysyin häneltä: mikä on tuon kukan nimi? Nainen vastasi minulle:

"Miksi haluat tietää kukan nimen, katso sitä, se on kaunis,
tarvitseeko piharatamo muka nimeään ylittäessään meriä?

Olet varmaankin runoilija.

Synnyit ilman nimeä ja silti vanhempasi rakastivat nähdä sinut ensimmäistä kertaa,
sitten opit leimaamaan lippujasi, lopeta jo, sinä horiseva konduktööri,
avaa silmäsi, jos sinulla olisi nimi olisit sokea.

Järkytänkö kenties? Katso ympärillesi. Ihmiset tervehtivät nähdessään,
istuvat kahvilassa kuin sillit ja avaavat taas suunsa pyytäessään laskun.

Sinun kielesi. Se haluaa tietää onko taiteilijan taulussa mustavariksia,
mustia variksia vai korppeja, se ehdottaa kolmea vastausta kysymykseen jota ei esitetty.

Kerronpa sinulle jotakin, runoilija. Ihmisten avatessa suunsa heidän silmänsä menevät ristiin
ja he kävelevät toistensa ohi, he eivät ikinä löydä toisiaan ja heidän puheessaan on vähemmän mieltä kuin kahden merellä kohtaavan perämoottorin papatuksessa.

Tällainen on sinun työkalusi, lyö siis suuhusi tuppi, avaa silmäsi
ja lakkaa kyselemästä kukkien nimeä siksi ettet osaa kuvailla niiden kauneutta.
Ne olivat täällä ennen sinua ja vielä sinun jälkeesikin."

Kuuntelin häntä hiljaa ja mietin mitä vastata...